Voileipiä

Hermoa kiristää

1. Sormi paketissa.
2. Koira ripulilla, kun päätti mutustaa yöllä pöydälle unohtuneen Kana Teryaki-patongin.
3. Kännykkä hajalla, sillä koira päätti mutustaa sitäkin kun löysi sen samaiselta sohvapöydältä.
4. Varakännykän laturi on kadonnut.
5. Toisen varakännykän laturi on mahdollisesti johtoja tulvivassa laatikossa, jota ei voi penkoa tän peukalon kanssa.
6. Vaatehuone on yhtä kaaosta.
7. Töissä vaan pitää jaksaa käydä, sillä niin moni muu on nyt sairas, mutta eihän tällainen puolen peukalon pään puuttuminen ole mitenkää paha juttu.
8. Töissä joutuu käymään ilman meikkiä ja hiukset huonosti, sillä en ole vasuri.
9. Nälkäkin olisi, mutta kun se koira söi sen mun Subin ja palkka tulee vasta huomenna.
10. Rasvalaput maksoi melkein kympin! Sillä olis saanu vaikka mitä ruokaa!
11. Mies haluaisi seksiä. Minä mietin vieläkin vain sormea. Ja IKEAA!
12. Tädin saapumiseen ei pitäisi olla enää kauaa.

Mutta aina kun on jotain huonoa niin on hyvääkin.

1. Mulla on aika kivat työkaverit, kun työvuorot on järkätty sen mukaan mitä tuon käden kanssa voi tehdä ja saikuttelu on suotavaa niinä päivinä, joina työvuoroja ei saatu järkkäiltyä hyvin.
2. Saikkupäivänä ehkä saisi siivottua vaatehuoneen. Ehkä laturitkin löytyy.
3. Saan ehkäpä ihan upouuden puhelimen ( Lumian tahtoisin <3, Xcoverin tarvisin, mutta todellisuudessa varallisuus riittänee johonkin halpikseen kuten Gioon tai Miniin).
4. Vauva-asiat eivät pörrää päässä niin paljon kun sormea jomottaa.
5. Onhan se kiva, että olen haluttava vaikka olen tänään taas niin kiukkuinen.
   
   
   

   

Kun on nälkä ja kylmä, asiat eivät suju ja olo on apea, silloin on hyvä tulla kotiin, tehdä voileipiä keittiössä ja huomata, että on seuraa edes yhden riitapukarin verran. Ei haittaa, vaikka toinen tulisi kotiin väsyneenä ja alkaisi heti valittaa. Pääasia, että hän tulee.

Kun on syöty ja jaettu kannustushuudot (Kuka se ei taaskaan siivonnut aamulla jälkiään? Miksei täällä ikinä ole syötävää ruokaa?) nauretaan lyhyesti jollekin tyhmälle jutulle ja sulkeudutaan makuuhuoneeseen.

Mikä sille nyt taas tuli...

Eipä jahdattu munasolua sitten eilen. Eikä jahdata tänäänkään ja siinä ne mahkut sitten taisikin olla. Fiilis on yleisesti ottaen niin paska. Vauvaton-asia ei sinällään paina mieltä normaalia enempää, eikä oikeastaan rahamurheetkaan. Töissäkin on kivaa ja siippakin mitä rakkain. Ja silti tuntuu että jokainen sen sana on vaan kettuilua tai riidan haastamista. Mikäli näin ei kuitenkaan ole, niin varmistan kyllä taas omilla kommunikaatiotaidoillani sen että riidan siitä saa aikaan. Tai jollei riitaa niin ainakin tämän fiiliksen kasvun ja kummallekin pahan mielen.

Meillä on historiassa erinäisiä sotkuja ja draamaa, kuten varmasti kaikilla. Nyt sitten elämä on ollut onneksi aika tasaista, jollei nyt näitä menneiden selvittelyitä ja rahasotkuja oteta lukuun. Kun tilanne vihdoin näyttää valoisalta, tulee aina jotain kummittelemaan, kun vaan haluaisi olla ja elää tässä hetkessä. Siitä syntyy taas epävarmuutta ja siitä lisää sanomista. Nyt olen huomannut itsessäni merkkejä huonosta tavastani, josta olen koittanut opetella eroon viime kuukausina. Jos viime kuukaudet yritin jutella silloin kolmelta yöllä, niin nyt mieluummin jätän juttelematta, kuten aiemminkin. Lääkärin vastaanotollakin se oli mies joka kyseli, varsinkin siitä että miten tämän prosessin jaksaa, vaikka mähän tässä se ihan loppuun palanut olen. En vaan avaa suutani miehelleni, sillä tuntuu että hän vaan ei ymmärrä läheskään aina ja kun sitten päätän olla vielä hiljaa, väärinymmärryksen pelossa, on soppa vielä sakeampi. (Noh, jos jotain positiivista, niin onneksi sovintoseksi on yleensä varsin antoisaa tällaisten päivien jälkeen ;))

Eilen katsottiin Ylen arkistosta se Hiljaa Toivotut. Eipä se tuntunut mua koskettavan, mutta jotenkin yritin samaistua silti, sillä jossain vaiheessa ehkä itsekin joutuu tuota käymään läpi, jos tämä ei menekään ihan niin helposti kuin mitä haluaa. Tällöin mies heitteli välillä mauttomia kommentteja, lienee ollut tylsistynyt. Toivoin katsovani dokkaria yksin. Mä tiedän että ei tuo äijä mikään ihan vatipää ole, vaikka välillä vetoaakin että ”toi on niin naisten tapaista”. Niin on! Ja toi on niin miesten tapaista. Valitettavasti kun naisen kanssa elää niin silloin saa juuri sen kyseisen naisen hyvät ja huonot puolet. Ja tällaiset asiat kuin esim. äitiyden puuttuminen, saa ajattelemaan hyvinkin naisellisesti.

Tähän päättyy tällä kertaa ajatukseni virta. Haluan kuitenkin kirjoittaa miehelleni vielä tähän loppuun lauseen helpottamaan epävarmuutta ja lisäämään uskoa meihin tänään. Tämä myös teille kaikille muille, jotka pyöritte tässä lapsettomuuden mustassa aukossa ja odotatte parasta.

”Juuri tänään elän vain yhden päivän, enkä yritä ratkaista heti koko elämäni ongelmaa.”

Ei pudota pilveen

Kun me kävellään huoneesta toiseen ja katsellaan tyytymättöminä ikkunoista, me nähdään vain, miten harmaata on ja miten sade piiskaa pihaa. Me ei nähdä, miten vesi menee maan sisään ja panee madot tekemään käytävillään mullan kuohkeaksi, että siemenet jaksaa nostaa vihreetä sen läpi.

Hei, me ei jakseta aina pudota pilveen! Katsotaan välillä aurinkoa!

Sano mulle, että toivoa on, niin mä näytän, että on elämää.

”Teillä on erittäin hyvät todennäköisyydet tulla raskaaksi aika helpollakin.” Kuinkakohan moni pari kuulee suurin piirtein noilla sanoilla lupauksia ja siitä huolimatta saa ravata vuositolkulla erilaisissa hoidoissa ja odotella ettei se haikara lentelisi aina ympärillä olevien ihmisten koteihin? Siitä huolimatta se loi ehkä hieman enemmän uskoa tähän touhuun, kun faktat oli faktoina pöydällä ja lisäksi kerrottiin mistä niitä voimavaroja voi sitten hakea, silloin kun tuntuu että ne loppuu.

Ensiviikolla odottelen puolukkapäivien alkavan, joten laskelmieni mukaan viikon 8 alussa pitäisi mennä verikokeisiin. Sitten vaan odotellaan että viikolla 10 otetaan lisää verta. Eli yhtä verenvuodtusta tuleva kuukausi. Ensi viikolla luultavasti tuo mieskin käy antamassa uiskentelijoista näytteen, niin päästään sitten jonottelemaan tuonne lapsettomuushoitoihin. Pari – kolme kuukautta odottelua kuulemma.

Miksi sitten olo ei kuitenkaan tunnu aivan toivottomalta? Sen lisäksi että lääkäri oli varsin vakuuttava, niin ultrauskin lupaili hyvää. Nimittäin yksi munasolu seikkaili siellä munajohtimessa ihan parhaillaan :) Eli sen lisäksi että kaikki on kondiksessa, niin meitsi ainakin ovuloi. Tähän kun lisätään miehen jo aiemmat lapset, itseltä historiasta yksi keskeytetty raskaus ja viime kesältä mahdollinen keskenmeno, niin ei tämän ihan mahdoton urakka pitäisi olla.

Paidan alla

Aikuinen on asiallinen, vastuuntuntoinen, järkevä.

Kun aikuinen saa lapsia, hänestä tulee vielä vastuuntuntoisempi ja järkevämpi,

suorastaan niin, että hän itsekin puutuu.

Mitä aikuinen tekee paitansa alla roihuavalle elämälle?

Näin sitä ajatusmaailma muuttuu. Vielä 10vuotta sitten ajattelin juurikin noin. Minusta ei ole kasvanut kovin asiallista, eikä aina niin vastuuntuntoista tai järkevääkään. Ehken ole sitten aikuinen. Ehken siksi saa lapsia. Sillä miten voi tulla siitäkin vielä vastuuntuntoisemmaksi ja järkevämmäksi, kun pitäisi ensin saavuttaa se perustaso.

No eih. Ehkä mä olisin kypsempi vaikkapa 5vuoden päästä. Ehkä mä olisin silloin valmiimpi. Mä en vaan halua tuhlata yhtäkään vuotta, yhtäkään kuukautta odotteluun, kun se jo nyt on sitä. Mä en halua aloittaa tätä rumbaa silloin ja ajatella että meillä olisi jo saattanut tärpätä ja musta olisi jo saattanut tulla äiti, sellainen vastuuntuntoinen ja järkevä. Eikä mun paidan alla roihuava elämä ole tukahdutettu tai mihinkään kadonnut. Ehkä se palaa tasaisemmalla liekillä kuin teininä. Kaikki asiat eivät ole enää suurta draamaa, elämän ja kuoleman kysymyksiä.

Ehkä kymmenen vuoden kuluttua mulla on se lapsiperhe ja mä katson tätäkin tekstiä ja huomaan kuinka raakileita nämäkin ajatukset ovat. Kuinka musta on tullut vielä vastuuntuntoisempi ja järkevämpi. Vuosien tai lapsien myötä. Tai molempien. Valitettavasti elämää vain eletään sillä kypsyysasteella mikä on saavutettu.

Nuha lähtee....

Pala hampurilaista. Ei laske.
Kaksi lasillista light mustikkakeittoa. Pikkulusikalla. Vähän kerrallaan.
Erilaisia Mynthoneita. Rasioittain.

Aivastus kuluttaa 62kaloria. Poltetut kalorit tuhansia.
Pois niistettyä painoa kilokaupalla.

Siis aivan ihanaa tää keventäminen!

Alaston

Olin niin suunnitellut värkkäileväni aurinkoisen pakkaspäivän kunniaksi pienen kuvapostauksen omasta elämästäni. Kodista, ympäristöstä ja eläväisistä otuksista, jotka siihen kuuluvat. Kamera löytyi ja muutama kuvakin tuli nappailtua. Ongelmana kadonnut piuha. Tiedättehän.. Niitä joita tulee joka laitteen ja härvelin mukana, mutta yhteenkään ei sovi sama kuin toiseen. Sitten niille koitetaan keksiä säilytyspaikkaa (meillä se on vaatehuoneessa majaileva valtava pahvilaatikko, sekä olkkarissa sijaitseva, siro kori). Piuha ei tule vastaan. Se on varmaan napattu tietokoneesta irti, kävelty se kädessä jonnekin, laskettu otteesta ja napattu mukaan jotain muuta, kuten vaikka kahvikuppi. Eih, piuha ei majaille keittiössä. Se pieni Snören lakunarua hiukan paksumpi esine, joka mahdollistaisi itseni tuomisen lähemmäs teitä, ei löydy kylppäristä, ei eteisestä, ei edes siivouskomerosta.

Makuuhuone jää penkomatta. Mies nukkuu ja silloin kun se (äitini repisi persettään kun edelleen käytän ihmisistä termiä SE en HÄN) nukkuu, niin pystyn jopa kirjoittamaan. Hän tietää tämän osoitteen ja tiedän hänen jopa ehkä lukevan näitä tekstejä. Lisäksi nämä löytyvät omalta koneelta, omasta kansiostaan. Toisinaan mietin, että haluanko hänen silmiensä lukevan näitä ja saavan tietoonsa asioita, jotka on ehkä helpompi jakaa tuntemattomille ihmisille. Toistuvasti tulen kuitenkin siihen tulokseen, että jos se hiton kommunikaatio on aina paikoitellen niin hankalaa, niin ehkäpä tämä helpottaa sitäkin. Jos ei, niin so? Siinäpähän tietää sitten mitä mun päässä on hyrrännyt 2.2.2012 klo 10:07, ei se tarkoita että niin ajattelisin enää vaikkapa tunnin päästä. Ja vaikka mun ajatus muuttuisi, kuten se muuttui lapsen hankinnankin suhteen, niin ei se tee siitä väärää tai valheellista. Se oli todellinen ajatus sillä hetkellä. Se ainoa totuus.

Totuuden nimissä voin sanoa myös sen että nämä hetket päivässä on parhaita. Joskin toivoisin että nuo koiran tassut eivät rapisisi noin kovasti tuossa laminaatilla (jospa vihdoin saisi aikaiseksi saksia ne kynnet...). Istun tässä ja mun ei tarvitse kammata tukkaa, harjata hampaita, tai vetää vatsaa sisään. Tässä istun kasvot ilman pakkelia ja hörpin halpis-pommacia ja mietin miten kuluttaisin tämän pitkän ajan joka vielä lääkärin vastaanottoon on. Mitä kertoisin siihen asti? Mitä sanottavaa mulla oikeastaan on. Paljonkin ja samalla ei mitään. Haluaisin hehkuttaa söpön värisiä koiran kakkapusseja tai tyhjää pyykkikoria, mutta mietin onko ne sopivia aiheita lapsettomuusblgiin. Ehkä näistä syistä en haluaisi määritellä tätä sittenkään sellaiseksi, sillä mun elämä ei vielä ainakaan täyty hoidoista ja en niistä ymmärrä vielä mitään. Samalla toivon ettei koskaan tarvitsisikaan ymmärtää, että jospa se nyt sitten kuitenkin ihan itsestään...

Enkä mä ole lapseton. Multa puuttuu vain se ihmislapsi. Välillä sen puuttuminen vain on niin iso pala, ettei osaa arvostaa hetkellisesti sitä kaikkea muuta, kuten äsken jalkaa hipaissutta kuonoa tai sitä että tänä aamuna mua odotti vain yksi pissaläiskä ja sekin kylppärissä, josta se oli maailman helpointa siivota pois. Välillä mun mies pohtii tulisiko musta hyvä äiti, tai olisinko mä tarpeeksi kypsä siihen vastuuseen, sillä mä kuulemma välillä unohdan nuo eläimet. Kyllä mä ne pakolliset asiat hoidan, mutta en sitten mitään ns. ylimääräistä. Samaa voisin sanoa takaisin. Katsokoon peiliin ja miettiköön samoin. Onko se vastuullista miettiä tuollaista, kun itse olettaa heti mun olevan siellä pihalla värjöittelemässä koiran kanssa tai mun olevan se, joka hulluttelee ja leikkii, kun onhan kyseessä mun koira.

Mitäs sitten kun kyseessä on lapsi? Onko sekin sitten vain mun, joten mun pitää olla aina se joka menettää yöunensa tai lässyttää toiselle, jotta itku loppuisi? Pääsääntöisestihän nämä asiat ovat suurimmassa määrin äitien hommaa, sillä he ovat kotona ainakin aluksi. Poistaako se silti sen toisen osapuolen vastuun? Että toisinaan senkin täytyy herätä ja lässyttää, että se äiti jaksaisi. Samoin on koiraperheessä. Tai ihan vain kahden ihmisen perheessä. Kaikenlaisessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Välillä täytyy ottaa pala sen toisen ihmisen taakkaa, pyytämättä, jotta se toinen saa levättyä tai tehtyä jonkin muun asian pois, painamasta mieltä. Olen ilmeisesti naivi.

Riisutaanko? Riisutaan.

Riisutaan turha uho, mutta pidetään varovaiset sanat.

Riisutaan pakko ja pidetään se, mikä tuntuu hyvältä.

Riisutaan pelot ja opetellaan luottamaan.

Vaatteet päälläkin voi olla alasti,

kun näyttää toiselle, mitä sydämessään unelmoi.