”Onko meillä muuta yhteistä kuin osoite?” Mielenkiintoinen
kysymys. En tiedä. Osoitekin on kyllä
yhteinen, mutta onko koti? Itse tuppaan jatkuvasti muistuttamaan jollain
tasolla siitäkin, että tämä on ensisijaisesti minun kotini ja hän on täällä
kunnes toisin sovitaan. Ei todellakaan reilua, mutta kai se on jollain tasolla
jokin puolustusmekanismi. Jokin turvaverkko, jotain minkä eteen itse näin
aikoinaan kovastikin vaivaa ja jonka puolesta olen työskennellyt toistuvasti.
Joka on ensimmäisenä prioriteettilistallani. Katto pään päällä.
Kysymykseen on olemassa eritasoisia vastauksia. Jos haluaa
luetella, niin kyllähän sitä pitkän listan yhteisistä asioista saa. Ihan
suurempia pohtimattakin. Ehkä tuota kysymystä tärkeämpää onkin sitten se, että
onko meillä hänen mielestään tarpeeksi yhteisiä asioita, merkittäviä asioita.
Onko minun mielestäni?
Kun tapasimme, oli molemmilla paljon omaa. Ystäviä,
omaisuutta, työt, elämää. Mitä meillä nykyään on? Ystäviä minimaalisessa
määrin, joskaan sitä ei pidä väheksyä, sillä laatu korvannee määrän.
Omaisuuskin alkaa olla pitkälti yhteistä, samoin työt paikoitellen. Elämä on
hyvinkin yhteistä. Pitäisikö tässä kohtaa kysyä, että onko meillä tarpeeksi
omaa, jotta toisimme suhteeseen jotakin vai onko kaikki jo annettu?
Kun sitten haluaa jakaa jotakin tai tehdä jotakin, joka
toisi itselle ja toiselle iloa, niin siitä seuraa kaikki tämä. Pohdinnat
tulevaisuudesta. Ehkä se on hyväkin. Ehkä tämä pitäisi ottaa rakentavana
keskustelun aloituksena. Jonkinlaisesta lupauksena huomisesta, josta tosin ei
ole tietoa tai edes aavistusta millaisena se avautuu.
Keskustelut kulkevat pitkälti saman kaavan mukaan. ”Miten
meni töissä?” vaikka oikeasti haluaisi kysyä ”Mitä sulle oikeasti kuuluu? Miltä
susta tuntuu?”. Nuo kysymykset ovat vain kovasti paljon pelottavia. Ei ehkä
niinkään edes vastauksen vuoksi, vaan ehkäpä juuri sen vastaamattomuuden takia.
Kun yrittää keskustella jostakin tärkeämmästä, saa kasvoille iskun
näkymättömällä, märällä rätillä. Eli ei mitään konkreettista, mutta kylmän
tunteen. Tunteen siitä, ettet ole vastauksen arvoinen. Jotkut muut ovat ja
siitä herää jälleen uusia tunteita. Mustasukkaisuutta.
Aiemmin olin mustasukkainen hyvinkin fyysisistä asioista, nykyään
enemmän henkisistä. Hän tuntuu ajattelevan edelleen enemmänkin fyysisellä
tasolla. Loistavana esimerkkinä toimikoon tämä viimeisin, josta nämä pohdinnat
saivat alkunsa. Mies ei kiinnitä huomiota, eikä ole läsnä. Ehkä läsnä olo
pelottaa häntä. En tiedä. Tunnen tulevani hylätyksi, jätetyksi yksin. Sydän
avataan muille, kuulemma hänen kaltaisilleen, jotka ymmärtävät. Entä sitten
minä? Minä en hänen vastauksistaan päätellen lukeudu heihin, enkä koskaan voi
häntä ymmärtää. Minunko sitten pitäisi avautua hänelle ja odottaa hänen
ymmärtävän minua, minun kehnoa järjen juoksuani? Minunko pitäisi puhua jostakin
muusta kuin työstä?
Joten asiat rullaavat samaa rataa ja päivän päätteeksi
kysytään ”Miten töissä meni?” tai vaihtoehtoisesti minä henkisestä puolesta
mustasukkaisena kuittailen hänen kaltaisistaan asettaen kysymykseni
pirullisempaan muotoon ”Mitäs sun tyttöystävällesi kuuluu?” (Viitaten ystävään,
jonka kanssa jaetaan kaikki henkinen puoli, samalla odottaen multa saavansa
kaiken fyysisen. Mutisematta.
Onko elämä sitten sitä? Onko elämä palapeli? Yksi pala
sieltä ja toinen täältä, jotta voidaan olla kokonaisia? Pitäisikö jonkun
ihmisen olla toiselle ihmiselle isompi pala, jotakin suurempaa ja merkityksellisempää?
Hänestä on hiljalleen tullut minulle sellainen. Merkityksellinen palanen.
Tärkeä osa minua, haaveitani ja toiveitani. Joskaan en anna hänen sitä
juurikaan tietää oikeastaan mistään. Sekin vain jälleen suojellakseni itseäni,
jossa taas ei ole mitään järkeä. Lainatakseni tässä kohtaa Timo Rautiaisen
sanoja
Sillä aina kun ihmisen
lähelle päästin
Löysin lähelle itsekin
Mutta jos itseäni
Varjelin ja säästelin
Heti eksyin ja palelin
Löysin lähelle itsekin
Mutta jos itseäni
Varjelin ja säästelin
Heti eksyin ja palelin
Mitä tästä opin vai opinko mitään? Tiedostan ehkä paremmin
hänenkin epävarmuuttaan ja jossain määrin ymmärrän mistä se kumpuaa, eikä
asialle voi muuta tehdä kuin antaa ajan kulua ja seistä rinnalla. Näyttää että
tässä minä olen, enkä ole aikeissa lähteä mihinkään, enkä myöskään halua häntä
pois. Sitä ei voi kai koskaan tietää tuottaako se tulosta, mutta jos haluan tai
haluamme yhteisen kuvan palapeliimme, ei ole oikeastaan vaihtoehtoa.
Tiedän että on asioita, joita hän ei yksinkertaisesti
työstää kanssani, mutta tiedän myös sen että hän verhoaa monet asiat
tällaisiksi, välttääkseen aitoa läheisyyttä. Tosin mikä minä olen
peräänkuuluttamaan sellaista, missä itsekin olen vasta untuvikko, tai peräti
ehkä vasta kuoriutumaton muna. Joskin olen huomannut että aito läheisyys
puuttuu hänen monista muistakin ihmissuhteistaan. Eihän se tosin ole mikään
puolustus, mutta asia jota ehkä hänen tulisi työstää.
Eli vastaus hänen kysymykseensä lienee, että meillä on tässä
erilaisia työmaita. On ns. omat tontit, joita ei voi jättää hoitamatta, sillä
silloin myös yhteinen tontti jää ränsistymään. On myös se yhteinen työmaa, jota
ei vaan voi jättää hoitamatta, vaikka kuinka välillä väsyttäisikin ja
ajattelisi että ”No, huomenna sitten”. Kuten joku viisas on sanonut, niin
meillä on vain tämä päivä, käyttäkäämme se hyvin. Aina ei tietenkään voi
jaksaa, mutta kuinka silloinkin asiat hoitaa, mahdollistaa työskentelyn
huomenna.
Elämän ja parisuhteen työmaa ei koskaan tule valmiiksi, tai
ehkä jos niin kuvittelet, niin et ole tuntenut ikinä ketään
remontointiriippuvaista ihmistä. Kun vihdoin asiat ovat juuri niin kuin niiden
pitää ja talo kukoistaa, niin pitää seuraavaa räystäs lautaa alkaa
nakuttelemaan paremmin kiinni, ennen kuin se on päässyt repsahtamaan. Oikeastaan vastaukseni onkin kysymys. Rakenna, remontoi,
tuunaa, huolla ja ylläpidä. Tahdotko?
