30.7.2012

Kutsu

Niin nyt se sitten tipahti; kutsu lapsettomuuspolille. Aika tosin on vasta marraskuulle. Enpä oikein tiedä mitä tunnen koko asiaa kohtaan. Jotenkin on jo niin lannistunut olo, että tekisi mieleni perua koko homma. Toisaalta marraskuuhun on vielä aikaa, joten ehkä kannattaa vaan antaa olla, ainakin toistaiseksi.

Mitäs jos sinne sitten menee? Voihan sen jälkeenkin todeta että ei. Eihän mitään ole kiveen hakattu, vaikka sitä vaan käväisisi. Ehkäpä sitten saisin kuulla ne omat labratuloksetkin keväältä.

Melko ristiriitainen olo. Toisaalta ei tunnu miltään ja toisaalta kirvelee edes vilkaista opusta, joka kutsun mukana tuli "hedelmöityshoidot". Enhän minä voi sellaisia ainakaan tarvita? Ja jos tarvisinkin, niin eihän mun alunperinkään olisi pitänyt joutua tähän tilanteeseen, että edes pohtisin asiaa. Saatanan aivot ja mielenmuutokset.

26.7.2012

Valheiden viidakko

Miten sitä osaakaan välillä halveksia ja lähestulkoon vihata omaa miestään? Jo suhteemme alussa mulle selvisi, että hänellä oli jokin kummallinen tapa puhua ihmisille paskaa. Siis ihan arkisista ja tavallisista asioista, joilla ei ole mihinkään mitään merkitystä ja silti juuri sellaisia piti sävyttää ihan erilaisiksi. Parasta tässä tavassa oli se että se ei toiminut lainkaan järkevästi. Ymmärrän jos joku valehtelee jonkin asian mieleisekseen, tai välttyäkseen joltain suurelta harmilta, eli pienet valkoiset valheet ja sitten niissä pysytään. Hänen tapansa toimia oli täysin päin vastainen. Jokaiselle ihmiselle eri tarina ja kun niistä jäätiin kiinni, niin löytyi satamiljoonaa selitystä miksi näin. Hmmm.. Kuulostaa ihan paikoitellen omalta äidiltäni, joka saattoi väittää punaisen olevan sininen vaikka jokainen ihminen näkee jopa persesilmällään, ettei niin ole.

Siellä saatatte nyt huokailla, että itseppä tiesit mihin soppaan lusikkasi työnsit. No näinpäs tein, mutta tiedättehän sen kun suhteen alussa haluaa vaan uskoa hyvää ja toivoo parasta. Tämän jälkeen tuli raitistumisprosessi, jonka jälkeen elämä olikin jälleen hienoa. Löysin jälleen syyn kaikelle inhottavalle mitä on matkan varrella sattunut ja mikä parasta, nythän ongelma on poissa, kun kerran hän ei juo enää.

No juomisesta ei tunnu olevan pelkoa. Enkä mä sitä voikaan pelätä, muutenhan menee koko elämä ohi jos mietin vain että huomenna kaikki saattaa olla päin hevonpuota. Pikkuhiljaa se paskanjauhaminen on vaan palautunut arkirutiineihin. Huomaan herran laittavan kolikon jos toisenkin pelikoneisiin, sivuhistoriasta löydän veikkauksen ja kotoa Eurojackpot -kuponkeja yms.. Aivan sama, ei ole mun rahat ja omapahan on ongelmansa. Jaksa joka helvetin kerta olla se aikuinen, joka muistuttaa että hei sä olet addikti! Mene hoitoon, käy ryhmissä, lakkaa toi helvetin sählääminen.

Ja niinkuin tuo pelaaminen olisi edes pahinta. Olipa herra keksinyt sepittää kaverilleni kuinka meillä on L.A. tammikuussa! Niinkun haloo! Voin kertoa että mä näin punaista kun ystäväni soitti mulle ja kysyi asiaa. Olisi varmasti miehestäkin mukavaa kuunnella, kun mä keksisin satuja hänen ystävilleen ja vieläpä asioista, jotka eivät helvetti sentään ole mitään leikin laskun kestäviä ja hänelle arkoja asioita! Kun kysyn syytä on vastassa hiljainen mies, esittää loukkaantunutta. Ilmeestä näkee, että miten sä voit korottaa mulle ääntäs, kun mä haluan tulla kohdelluksi kunnolla. Miksi helvetissä mun pitäisi kohdella häntä kunnioittavasti ja puida asioita rauhallisesti läpi, jos hänenkään ei tarvitse miettiä yhtään mitään, mitä suustaan päästää ja kenelle!

Mä alan olemaan tähän niin saatanan väsynyt. Enää ei ole niitä vaaleanpunaisia laseja. Enää en jaksa uskoa ja toivoa. Enää en halua kuulla enää yhtäkään selitystä, varsinkaan kun hän ei edes ongelmiaan tunnu työstävän. Tuntuu että jokainen anteeksipyyntö on hänelle kuin syntien anteeksianto ja jonka jälkeen kaikki on normaalia. Ei tunnu tajuavan, että jokainen tällainen asia ajaa mua vaan kauemmaksi ja saa olemaan hetkittäin jopa kiitollinen lapsettomuudesta.

Tähän listaan voisin lajitella vielä lisää loputtomia valheita, laskujen hoidosta, kauppareissuihin yms. mutta ei se hyödytä mitään. Pointti on kuitenkin se, että eniten mua loukkaa toisen käyttäytymisessä se että pitääköhän mua oikeasti niin idioottina! Niin tyhmänä, etten tajuaisi missä mennään. Lujaa alaspäin, kunnes hän oikeasti on löytänyt sen pohjansa. Oikeasti valmis käymään hoidoissa ja työstämään asioita. Siitä mä en tiedä olenko mä hänen rinnallaan silloin, vaikka lupailinkin että myötä- ja vastamäessä, mutta joskus sitä mäkeä vaan tuntuu olevan liikaa. Ja vaikka rakkautta on ja tahtoakin, mutta en jaksaisi tahtoa yksin, kun palkinnoksi on kaikki tuo ja vähän päälle.

Ehkä tämä on taas vaan näitä päiviä, jolloin kaikki negatiivinen pulppuaa pintaan ja tulee kärjistetysti ulos, mutta tämäkin on tehtävä.


23.7.2012

Missä vika?


Luin erästä blogia, jossa lapsettomuuden syynä oli miehen täydellisesti puuttuvat siittiöt. Mietin meidän tilannetta. Olisiko mun helpompi olla, jos syy olisi toisessa? Meikäläisen mäkättävällä luonteella kun on varustettu, niin luulen että mun mies lähtis alta aikayksikön tästä sopasta pois. Entäpä sitten kun syy on minun? Itsesyytökset ei vaan auta, vaikkakin sitä tulee harrastettua alitajuisesti toistuvasti. 

Voisikohan vaan olla jos mä olenkin valinnut väärät miehet. Niin nykyisen kuin entisenkin. Tiedättehän? Kummassakaan ei sinällään vikaa, mutta jokin vaan ei onnistu. Onhan näitäkin tapauksia nähty nimittäin – vuosikausien yritystä ja sitten uudessa suhteessa sikisty samantien. Enkä nyt sano että mun mies olisi mulle väärä ihminen, päinvastoin nautin hänen seurastaan niin sängyssä, kuin sen ulkopuolellakin ja se seksikin toimii. Tarkoitin että ehkä joku mitätön fysiologinen seikka estää raskautumisen, vaikka rakkautta ja yritystä riittääkin.  

Tai jos uskoisin Jumalaan, niin voisin sanoa että jokin korkeampi voima estää tämän. You know? Vikaa ei kenessäkään, mutta lopputulosta ei vaan synny. Taidankin pyrkiä tähän ajatukseen, vaikka toisaalta nyt kun sitä lukee tästä näytöltä, niin se kuulostaa melkein surullisemmalta. Vielä epämääräisemmältä ja hankalammalta asialta saada pois päiväjärjestyksestä, jotta lopputulos saataisiin mieluisaksi.

Ehkä on vain parempi olla jälleen analysoimatta yhtään mitään, kun siitä tulee vaan taas loputon oravanpyörä ja pian ei ajatusmaailmaani juurikaan muuta mahdu, kuin teorioita (salaliitto -sellaisiin saakka) ja epämääräisiä yrityksiä ratkoa niitä. Parempi napata koira remmin päähän ja lähteä hölkälle, jotta oma itseinho ehkä hieman hälvenee sillä. Parempi antaa olla ja välttää stressiä.

Antaa teorian olla ja eletään käytännössä – ovulaatiota odotellessa ;)

15.7.2012

Fail.

Miten sitä ihminen osaakin olla ehkä yksi katkerimpia otuksia? Kun morsian kuiskaa, että hänelle ei voi viunaksia sitten juottaa, kun masussa on asukki, niin jumalauta että kirpaisee. Ei se mitään, hymyilen ja halaan huomaamattomasti. Onhan kyseessä vielä salaisuus. Esitän kysymyksen "kuinka pitkällä?" ja "kotitestinkö tehnyt, vai käynyt jo neuvolassa?". Elätellen toiveita, että vastaus olisi "vain kotitesti" ja sitten saisin miettiä, että ehkä siinä on virhe. Ehkä se oli pikkuinen haamu, joka katoaa kyllä parissa päivässä. Julmaa, mutta niin se ajatus liikkui. Enkä minä, herttilei, tosissaan kenellekään pahaa toivo ja olenhan minä iloinen tuostakin uutisesta, mutta nuo nyt oli ne ensimmäiset aatokset siellä hymyilevien kasvojen takana.

Ihan niin kuin tuossa ei olisi tarpeeksi. Saan jälleen muistutusta, erään lapsuusaikaisen ystävänkin raskaudesta. Siinä sitä kauhistellessa morsiammen kanssa, saan vielä lisää juoruja. Eräs toinenkin sen aikainen on raskaana. Sitten kauhistellaan sitäkin. "Ai sen miehen kanssa, no jaa! Kauheaa kyllä! Kuinka pitkällä? No ohhoh!" Tässä kohtaa jos eläisin Ally McBeal -maailmassa, kaatuisin varmaan lattialle hakaten siihen päätäni, potkien jaloillani ja takoen nyrkeilläni. Huutaisin ja itkisin. Herätys! Ei siis oikeasti, vain hetkellisesti ajatuksissani. Oikeasti seisoisin edelleen paikallaan juhlasalissa ja nyökyttelisin raskausjuoruille.

Myöhemmin tapaan vielä opiskelukaverini, joka muistuttaa kuinka olin vannonut etten naimisiin mene. No ainakaan sukunimeä en sitten vaihda (näin kuitenkin menin ja tein). Se olisi vielä puuttunut kun olisin ollut maha pystyssä, kun lastakaan mun ei koskaan pitänyt haluta. Siinä mä seison ja naureskelen "no ehei sentäs!". Mies seisoo rinnalla. On vähän hoomoilasena. Miksen sanonut mitään, miksi annoin vitsin jatkua. Kotimatkalla asiasta puhutaan. Mitä siihen sanoa? "Kyllä se tenava meilläkin olisi tulossa, jos en olisi näin saatanan epäonnistunut, että yksikään raskaus ei kestä, jos sellainen ilmiö edes syntyy?!". Mies ymmärtää. Lohduttaa, että onhan meillä kotona nyt se simppa-näytepaperi ja asiat lähtee eteenpäin. Onhan meillä. Mutta silti. Ei sitäkään voi sanoa, jossain kepeissä häätunnelmissa, vanhoille tutuille. "Meillä on vähän vaikeaa saada vauvaa". Sitten sitä kauhisteltaisiin, jossakin toisessa nurkassa "ai, siksikö ne ei oo lisääntynyt? no aijaa, no eipäs ihme, kyllähän se plikka on jo nuorena juonunna ja polttannunna. Aika rasavillihän se oli!" Ja niin ne mummut sitten nyökyttelisi ja hymyilisi, siellä nurkassa, että näin on. Pian tietäisi kaikki. Omanlaisensa version ja ketään ei kiinnostaisi totuus, enkä minä olisi sitä myöskään kertomassa.

Joten me juhlimme häitä ja meistä varmasti jokainen pitää omanlaistaan kulissia yllä. Morsian juo lasten skumppaansa, jota piilossa hänelle kaadellaan. Minä kätkeyden nuoruuden verhon taakse ja esitän edelleen olevani se sama ihminen, joka ei lasta halua. Se on helpompi rooli, kuin epäonnistujan.




12.7.2012

Puolikas

Sellainen minä olen.

Päivästä toiseen. Seuraavaan viikkoon. Täyden kuukauden, joista lopulta kertyy vuosi. Vuoden seuraan on tullu lisää päiviä, kuukausia ja vuosia. Pian viisi pitkää vuotta. Edelleen vajaavainen.

Miehessä ei ollut vikaa. Niin se paperi sanoi. Hullua että vaikka toinen ruikkii purkkiin lääkärin kehoituksesta huolimatta melkein kaksi vuorokautta ennen, niin silti niitä uimareita on niin helvetisti! Ja vielä varsinaisia Jani Sievisiä. Enkä tarkoita että yhtä eläkkeellä, vaan samassa kunnossa kuin esimerkki-herra huippuvuosinaan. Hyviä, liikkuvia. Saatana, suunnistustaidottomia sanon minä. Ei se vaan saa olla yksin mun vika. En minä tahallani ole tehnyt tätä vaikeaksi. Rakentanut vaikean radan, jota ei yksikään uimari läpäise. Tai jos joku maaliin joskus on päässytkin, niin ei. Sitten mun keho keksii, että eihän tää näin voi mennä, joten kaikki alkaa alusta.

Kai se on hyväksyttävä, että se on minä.

Pari viikkoa on saanut oikein korostusta puolikkuudesta. Äiti-sellaisesta. Olen kokannut, olen pyykännyt. Kuunnellut jatkuvaa kysely-tulvaa, komentanut (komentanut lisää) ja koittanut keksiä kivaakin tekemistä. Odotan että nuo vaan häipyy. Haluan että ne menee jo pois. En halua vastata enää kertaakaan, tai pyytää olemaan hiljaa. En halua nostaa yhtäkään kenkää eteisen lattialta telineeseen tai kantaa maitoa kaupasta litratolkulla. En ennen kuin se on mun lapsen kenkä. En ennen kuin kuulen mulle osoitetut sanat "äiti, saanko maitoa".

Siihen saakka mä olen puolikas ja tää talo on täynnä vain vieraita.