Pisutikkuja beibiytymiseen

Näin se projekti pyörähti käyntiin. Projektinvetäjällä Helmillä oli ajatuksena, että joka viikko olisi joku pikkuinen tehtävä tai vastaavaa. Ehkäpä se helpottaa jotenkin tätä ryhmäytymistä, ainakin aluksi. Tällä viikolla olisi siis määrä kertoa kaksi itselle tärkeätä sanaa ja hiukan tarinaa niiden sanojen takana. Tehtävä on yllättävän haastava, sillä sanojahan maailma on tulvillaan ja tärkeitäkin sanoja on paljon. Ehkä puntaroin tätä tehtävää vielä hiukan pidemmälle, mutta ennen kuin keksin ja paljastan ne tärkeimmät sanat, niin haluan jakaa teidän kanssa erään aivan yltiösymppiksen sanan: kulkimet (=jalat <3).

Itse projektista sen verran että huomenna on kiertopäivä number 4, joten aamulla pitää mennä piipahtamaan labrassa. Torstaina ihan viimeistään, mutta huominen sopii aikatauluihin paremmin. Oonpa sitten ainakin oman osuuteni tehnyt lapsettomuushoitojen tässä vaiheessa ja enää odotellaan miehen osuutta, jonka hän lupasi mennä purkittamaan kuun lopulla. Sitten vain odottelua.. Raskautumisen tai lapsettomuuspolin.

Odottelua helpottamaan saapui tänään vihdoinkin tilaamani ovis- ja raskaustestit. Ehdin jo naputtelemaan mammaksi.fi-sivustolle palautteen, että missä mun pakettini viipyy, kun huoletti niin kovasti kaikkialla lukeva "toimitettu", mutta pakettia ei missään näkynyt. Kuulemma tarkoittaa että on toimitettu Itellan käpäliin, eli tuosta kestää sitten se 1-3päivää. Huhheijakkaa, pelästyin jo että nyt ei tuu rahoille vastinetta, mutta onneksi olin kovastikin paljon väärässä. Nyt pissaaminenkin saa ihan uuden merkityksen tästä lähtien. Siitä tulee pettymysten ja riemun juhlaa. Toivottavasti jälkimmäistä todella paljon.  Nimittäin näitä kusitikkujahan riittää! Laskeskelin että ainakin tämän kkk-projektin ajaksi (ja ei, en edelleenkään viittaa rasistiseen järjestöön em. lyhenteellä).

Aktiivisempana

Tili tuli ja tili meni. No ei sentäs kaikki, mutta kyllä jokainen lantti on sijoitettu jo valmiiksi. Auton osiin, bensaan, ruokaan jne. ja tiukilla saa elellä taas. Siitä huolimatta ihan hyvä fiilis, nimittäin sain vihdoin aikaiseksi tehdä taas jotain lapsettomuus-asian eteen. Uskon tämän johtuvan kesän korvalla kantavana -projektista, johon innostuin lähtemään mukaan. Ehkä tää meidän vauva-projekti saa vähän positiivisemman tunnelman ja fiiliksen että oikeasti tapahtuisi jotain, kun aktiivisesti on jossain tähän liittyvässä mukana.

Aamuyöllä datailin mammaksi.fi sivustolla ja pohdin kuinkahan paljon sitä tilailisi ovulaatio- ja raskaustestejä. Hinnoissa ei suuria eroja ollut ja tietysti isompi satsi tulisi edullisemmaksi pidemmän päälle. Sitten ajattelin että mitäs jos sitten kuitenkin tärppäisi nopeammin, niin menisi testit ja rahat hukkaan. Samalla myös olisin osittain antanut periksi. Uskoisin että ei ainakaan puoleen vuoteen tärppää. Päätin tehdä kompromissin ja tilailin testejä noin kolmeksi kuukaudeksi, eli tyyliin siksi aikaa kuin mitä tuo kesän korvalla kantavana -projekti tulee kestämään. (Meinasin lyhentää KKK-projekti, mutta mielsin sen heti erääksi tosi rasistiseksi järjestöksi O_o)

Lisäksi kävin vihdoin hakemassa antibioottirasvan, jota neuvolan lääkäri määräili. Oli joku bakteeritulehdus löytynyt sitten PAPA-kokeesta. No ei ilmeisesti mitään vakavaa, kun eipä siitä mulle mainittu muuta kuin että resepti on haettavissa. Ihmetyttää vaan että itsensä sisälle pitäisi jotain rasvaa tunkea, kun olen aina ajatellut että sisäiset tulehdukset hoidetaan joillain puikoilla. No kertapa se on ensimmäinenkin, vaikka ajatuksena tosi vastenmielinen. Viikon verran sitten rasvaillaan vehkeitä, mutta jos se auttaa vauva-asiassa niin antaa palaa, vaikkahan tuplaisivat annokset, niin ihan sama. Mä haluan perheen.

Sitten ihan kyselyä näiltä lukijoilta, että mistä te ootte noita testejä hankkinut ja onko olleet minkähän moisia? Hinta-laatu -suhteistakin olisi tietysti kiva tietää. Ovis-testien maailma on mulle ihan uus. Eikä noita raskaustestejäkään ole tullut kulutettua kuin koko elämäni aikana neljä, joten uskoisin että tännekin eksyy joku, jota on useampaan puikkoon pissinyt, niin osaisi vähän kertoa (tämä päätelmä on peräisin lukemistani blogeista, joissa tuntuu vähintään kerran viikossa joku testailevan jotakin ;))

Tämä päivä on sinun

Jospa sitten ihan vähän vielä postausta arjesta, nyt kun pahimmat ketutukset perheongelmista on vuodatettu.

Aika auvoista elämää on vietelty tässä. Uskon että jotenkin tämä lapsettomuusasiakin lähtee etenemään (menkkoja odotellessa, niin pääsee sitten verikokeisiin). Tavallinen arki on aika maistuvaa, eikä suurempia ärrimurri-hetkiäkään ole syntynyt. Tietysti tulee hetkiä kun vaikkapa koira on pureskellut kenkää tai repinyt tapettia, jonka seurauksena tekisi mieli kirkua suoraa huutoa ja pomppia tasajalkaa. Kun sitten toteaa, että no omapa on vika, mitäs jätin kengät toisen kaluttavaksi tai en suihkinut etikkaa seinille, niin olo tasaantuu. Jos taas jonkun muun idiotismi v-tuttaa, niin antaa olla. Mitäpä se mun kiehumisestani viisastuisi yhtään tai paremmaksi muuttuisi? Mun elämä ja mä teen siitä itselleni hyvän.

On niitä surkeitakin ajatuksia ollut. Kuten eilen magnettikuvausta varten lomakkeen täyttely oli oikein riemuvoitto. Ei, minulla ei ole mitään sivukorvan proteesia (josta seuraa kysymys että mikä sitten on vaikka keskikorva?), eikä sydämmen tahdistinta, eikä mitään metallisia leikkausnipsuja ja EI, EN OLE RASKAANA! Näissä tunnelmissa on kiva tulla ängetyksi ahtaaseen putkeen, ilman minkäänlaisia nappeja korviin, jotta melu ei olisi ihan niin kova, saati että musiikkia olisi ollut (Googlettamalla tällaisia povailtiin kuvauksessa olevan).

Tämän jälkeen käytiin syömässä onneksi miehen kanssa (hänelle pizzaa ja mulle vuohenjuustobroileria, ah nannaa) ja sitten kaupoille ostelemaan arjen tarvikkeita ja hyödykkeitä. Koirakin sai ekat menkkapöksyt. Niin, tosiaan nyt pitää varoa ettei mikään koira pääse sitä tuikkasemaan, tiedä vaikka se olisikin heti sikisevää laatua, toisin kuin meikäläinen. Noh, menkkapöksyt löytyi super-halvalla ja on vieläpä ihan näppärätkin. Tosin kävipä siinä ihan hauskakin kommellus illalla niiden ansiosta. Nimittäin sain häpeileviä katseita sohvan kulmasta ja kun sitten menin silittelemään ja selvittämään mistähän häpeily johtuu, niin olihan siinä pokerissa pidättelemistä kun reppanalla oli pökäleet pöksyissä. Kehua kovasti piti ja sitten kikattamaan makuuhuoneeseen miehelle ”mein piski paskoi housuun”. Ah, miten ihanaa nähdä toisenkin nauravan niin aidosti. Ilo irtoaa selkeästi pienistä asioista.

Töissäkin on kaiken kaikkiaan mukavaa ja painon vaihtelut suuntaan ja toiseen ei juurikaan haittaa. Kyllä siitäkin ehtii sitten stressailemaan myöhemmin. Päivä kerrallaan nyt vain. Ehkäpä hyvällä seksillä ja kevään tulolla on jotain osuutta tähän asiaan ;)

Ei ehdotonta rakkautta kaikille!

Maailma on paha paikka. Todella paha. Tämä lapsettomuus on saanut mut pelkäämään perheenlisäystä todella paljon. Miettimään omia voimavaroja. Muistan lapsuudesta kun pappa kertoi aikuisten korville tarkoitettuna kuinka kamala työpäivä oli, sillä eräs äiti oli hypännyt kahden lapsen kanssa junan eteen ja niitä jälkiä oli sitten siivottu, jotta matka oli voinut jatkua. Niin tuohon aikaan oli, siivottiin ja jatkettiin matkaa. Paineet purettiin kotona tai työkavereille. Pahimmassa tapauksessa pulloon vuodatettiin kyyneleet ja oma paha olo näkyi remmin iskuina muksujen pakaroilla, tai tukkapöllyinä tyttöjen saparoissa. Se oli sitä aikaa ja silloin ns. normaalia. Muistan miten mummo kauhisteli, että miten äiti voi noin tehdä ja lapset vielä mukaan. Oma äitini ei ollut asiasta niinkään ihmeissään, sillä hänenkin voimiaan koiteltiin jatkuvasti. Totesi vain että ei hän ole ketään moralisoimaan. Mistäpä sitä koskaan tietää mitä ihmisen aivoissa tapahtuu? Milloin tulee se viimeinen niitti ja vaan naksahtaa. Kun ei vaan enää jaksa.

Miksi sitten edelleenkin tätä tapahtuu pelottavan paljon? Nykyään asiat ovat huomattavasti paremmin ja ihmisille on hyvin paljon tukea tarjolla, kunhan sitä vain osaa pyytää ja vaatia. Valitettavan usein sitä vain peitellää ja häpeillään, vaikka ihmisiä tässä kaikki ollaan. Toinen jaksaa jotkut asiat vain paremmin kuin toiset, mutta ne vahvat ihmiset ovat joissain asioissa varmasti heikompia kuin moni muu.

Heikoimmassa asemassa silti ovat lapset. He luottavat ja rakastavat vanhempiaan kyseenalaistamatta ja tietämättä paremmasta. He luulevat että näin vaan pitää olla tai jos itse olisi jotenkin parempi, niin ehkä asiat olisivat paremmin. Kuten joku viisas onkin sanonut ”äitiään rakastaa vaikka se olisi hyeena”. Aikuisena tai kypsempänä tämä rakkaus voi tietysti haaleta, mutta lapsella se vain on.

On upeaa että tällaisia työryhmiä ja vastaavia on, joilla tuetaan lapsia ja vanhempia. Puututaan epäkohtiin, mutta mitä sitten kun lapsi oppii manipuloimaan? Ja lapsihan oppii, jos ympäristö antaa siihen mahdollisuuden. Eräänkin ihmisen olen kuullut selittävän kuinka hänen vanhemmat hakkaavat häntä, vain saadakseen huomiota ja sääliä, kuitenkin samalla kerskuen että näin ei todellisuudessa ole. Tällöin hyvätkin vanhemmat voi joutua käymään läpi todellisen helvetin ja vieläpä oman lapsensa ansiosta.

Entäpä sitten nämä ilmoitukset vaikkapa lastensuojeluun? Hienoa, että ulkopuolisetkin voivat vaikuttaa ja jopa joissain paikoissa nimettömiin ilmoituksiin puututaan, mutta tiedänpä tapauksenkin, jossa mitä rakastavin ja huolehtivaisin äiti pääsi sossutätien käsittelyyn tällaisen nimettömän ilmiannon vuoksi. Hän on kuulemma huono äiti ja jättää lapsensa heitteille, sekä käyttää huumeita. Lapsi sijoitettiin pikaisesti ja äiti joutui toistuvasti käymään huumetesteissä ja sosiaalihuollossa. Tämän kuukauden sijoituksen aikana lapsi oli oppinut toiselta sijoitettavalta lapselta miten saa läpsiä toisia, kiroilla ja sylkeä päin. Kun syytös oli todettu perättömäksi ja äiti huoltajaksi kykeneväksi olikin aika työ kitkeä näitä tapoja lapselta pois. Taitavat vieläkin välillä tahkota tästä johtuneiden ongelmien parissa.

Mutta valitettavasti aina kun tulee jotain hyvää, niin siitä seuraa myös jotain huonoakin. Pääasiassa kuitenkin asiat ovat edennyt huimasti ja väittäisin, että nykyään on turvallisempaa kasvattaa lapsia ainakin näiltä osin, vaikka maailma vaan muuttuu hullummaksi ja vaarallisemmaksi. Sitä vaan tarvii itse oppia olemaan vielä tasapainoisempi ja turvallisempi, jotta balanssi säilyy ja jahka sen lapsen saa, niin äitiään ei tarvitse hyeenaksi verrata ja kotona ainakin olisi kaikilla turvallinen ja hyvä olla.

Ajatusten virtaa, joka lähti soljumaan luettuani tämän: http://yle.fi/ohjelmat/kortit/poliisi-tv/poliisi-tv_1891.html . Sinällään suoranaisesti ei liity perheväkivaltaan tämä kirjoitus, siitäkin tosin löytyisi paljonkin sanottavaa, mutta ehkä toisella kerralla. Nyt heräili tällaisia...

Exän jämät

Pohdin exiä. Niitä entisiä rakkaita, joita on suljettu sylii, hipsuteltu hiuksia ja vannottu rakkautta. Niitä joita on halattu ja haluttu yön pimeinä tunteina. Niitä joiden kanssa haaveili joskus tulevasta. Kun sitten nämä haaveet, toiveet ja jopa katteettomat lupauksetkin ovat jääneet historiaan, ainakin näiden ihmisten osalta, niin kuinka heihin tulisi suhtautua?

Itse olen kaveria oikeastaan kaikkien exieni kanssa. En nyt tarkoita joitain ohimenneitä heilasteluja, vaan aikuisten oikeasti suhteita. Niitä, joissa on ollut sitä varmuutta ja toivoa huomisesta. Niistä, joissa naiset pikkuhilja lakkaa vetämästä vatsaa sisään, meikkaamasta joka kerta kun tavataan ja niistä joissa mies käy vessassa ovi auki, tai häpeilemättä pieraisee kun toinen istuu viereisellä penkillä ahtaassa autossa kesähelteellä.

Kuinka sitten tuntuu että omat mustasukkaiset tunteet on oikeutettuja, kun puhutaankin miehen entisistä rakkauksista. Tietenkään en ole kohtuuton ja vaadi että ”sä et puhu sille ämmälle enää ikinä!!!”, mutta mielestäni on oikeutettua saada tietää yhteydenotoista ja pyytää pitää ne asialinjalla, kuten satunnaisissa kuulumisien vaihtamisissa ja lapsien asioista neuvotteluina.

Hankalaa tästä tekee se, etten ole ennen tällaisessa tilanteessa ollut. Exieni exät ovat aina olleet aiemmin täysin historiaa ja yhteisiä huollettavia ei ole ollut, joten tällaisia pakollisia yhteydenpitojakaan ei ole ollut. Myöskään minkäänlaista suurempaa ystävyyttä ei ole ollut jäljellä. Jopa muutamasta exäni exästä on tullut mulle huippukavereita, joista en kyllä suostuisi ikipäivänä luopumaan :)

Nyt tilanne on kuitenkin toinen kuin aiemmin. Nyksälläni on exä jos toinenkin. Kahden kanssa sitä jälkikasvuakin. Toisen kanssa tuoreempaa, toisen kanssa jo murkkuikää hissuksiin lähestyvää. Tuoreemman lapsen äidin kanssa välit ovat hyvinkin tulehtuneet, jopa niinkin että tapaamisoikeuksista saa tapella sossujen kanssa. Tiedä sitten tarkalleen mikä tämän kaiken katkeruuden aiheuttaa, molemmilla lienee oma mielipide asiasta ja sehän ei mulle sinällään kuulu, eikä mua sinällää liikuta suuntaan tai toiseen.

Se joka saa mielessäni ja sydämessäni kuohahtamaan on tämä exä vuosikymmenen takaa. Jonka kanssa on syntynyt jo ystävyyssuhde ja jonka kanssa on onnistuttu sikisemään kahdesti. On upeaa että vanhemmat voivat olla niinkin hyviä ystäviä että öitä vietettäisiin toisen luona sohvalla, jotta lapsia näkee enemmän ja vielä hienompaa että tämän exän kanssa olen itsekin jakanut jopa viikonlopun hotellihuoneessa ja hänen kanssaan on helppo olla.

Vaikka tämä ihminen onkin mitä hyvä sydämmisin ja ehkäpä jopa kiltein tuntemani ihminen, niin hänen rinnallaan tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi. Mä olen se joka ei aina hymyile ja ole samaa mieltä. Mä räiskyn ja olen omapäinen. Mä olen se joka pullistuu läskistä, eikä vauvoista. Mieleen on myös syöpynyt toteamus että tuon exän kanssa luottamus on ollut aivan omaa tasoaan ja näin ollen seksi ehkä parasta (ja voinen kertoa, että tuon jälkeen eipä seksi toviin maistunut meikäläiselle).

Onko tämä exä silti ansainnut sen että rajoitan heidän ystävyyttään, oman epävarmuuteni vuoksi? Tiedän että hänelläkään ei ole mitenkään hurjan laajaa kaveripiiriä, joten jokainen ystävä on painonsa arvosta varmasti kultaa tälle. Onko se kuitenkaan mun tehtäväni edes miettiä asiaa? Mä olen tehnyt kantani selväksi. Sohvavierailut on ok, sillä kun välimatkat ovat näin suuret ja lapsiakin tarvitsee nähdä. Ehtona tosin ettei koskaan yksin vaan näillä reissuilla vaadin olla mukana. Siinä mielessä hölmöä, sillä ihan niinkuin ne aikuiset ihmiset eivät pystyisi päivällä vehtaamaan jos sitä haluaisivat, vaan tarvitsisivat siihen yövalon sammumisen. Itselläni on vain huomattavasti turvallisempi olo kun mun ei tarvitse päässäni pyörittää mitähän sitä tapahtuu. Vilkkaalla mielikuvituksella kun olen siunattu niin voin kertoa että parempi pitäytyä tällaisissa säännöissä. Mies on ottanut ne ymmärryksellä ja hienosti.

Miksi musta silti välillä tuntuu niin kohtuuttomalta?

Rakkautta ja piikkilankaa (pään ympärillä)

Edellisen kirjoituksen jälkeen on tilanne parantunut huomattavasti. Uskonpa kiitoksen menevän tän blogin piikkiin, sillä tuo mies oli käynyt täällä vähän lueskelemassa, jonka seurauksena syntyi jonkinlainen keskusteluyhteys. Sovittiin että tutkitaan missä vika vauvattomuuteen ja jos kyseessä on jotain helppohoitoista, niin sitten hoidellaan. Mitään isoja hoitoja ei lähdetä käymään läpi. Ei ainakaan ennen kuin saadaan muutto- ja koti-asiat tasaantumaan.

Pitkästä aikaa tuntuu hyvältä. Sellaiselta että on helppo hengittää. Torstaina vein miehen syömään. Tilasin etukäteen safkat, kun tein pöytävarauksen, joten kaikki tuli oikeastaan yllätyksenä. Niimpä sitä mutusteltiin ilmakuivattua kinkkua, meloonia, vuohenjuustoa, erilaisia salaatteja jne. ja pääruokana sitten valkosipulikermaperunoita, härkää ja kasviksia. Jälkkäriksi jädeannos miehelle ja itselle pannacottaa. Ruokailun lomassa ajattelin hyvittää viime aikojen kiukutteluja ja muutenkin osoittaa että miten tärkeä se ihminen mulle on, eli ojensinpas pienen paketin, joka sisälsi Nomination-korun miehelle (joka on mun mielestä kadehdittavan kiva, taidan haluta naisten version itselle). Ruokailun jälkeen hohtokeilailtiin ja lopuksi kotiin harrastamaan hiukan läheisyyttä.

Perjantai kului Pk-seudulla ystävän kanssa iltaa istuen ja aivan mahtavaa oli tuolloinkin. Edellisen työpaikan keittiössä tutkittiin uudistuksia ja kaipailtiin hyviä asioita menneestä, sekä kirottiin huonoja. Ainoa iltaa varjostanut asia oli jäätävä päänsärky joka on vaivannut viime aikoina. Tuolloin se tosin yltyi niin pahaksi että takaraivolta poskiin asti särki ja teki mieli vain oksentaa. Ensi viikolla on onneksi magneettikuvaus, niin toivottavasti selviää näiden kipujen syy. Toivotaan että vuodot siellä aivoissa ainakin olisi loppunut, ettei ainakaan siitä johtuisi. Siihen saakka pitäydyn kyllä alkoholista, sillä tuntuu että se pahentaa noita kipuja.

Eilen ja tänään kipuja ei onneksi pahemmin ole ollut, joten on jaksanutkin paremmin. Lisäksi tuo ihana keväinen keli on houkutellut pihalle. Aivan mahtavaa pitkästä aikaa ulkoilla pidempään kuin 15minuuttia, kun ei tarvitse olla toppautunut ja silti tarkenee. Tänään sain jopa rakkaan mukaan, jonka jälkeen istuttiin ihan rauhassa syömään ruokapöydän ääreen. Harvinaista herkkua. Nimittäin rauhassa syöminen, ei makaroonilaatikko niinkään :)

Mutta tämä on nyt tällainen.. Huonosti kirjoitettu... Mutta en ehdi ja jaksa miettiä nyt akrobaattisia vertauksia tms. jotta saisi tekstistä värikkäämpää ja mielenkiintoisempaa. Nyt haluan painella pakastimelle hakemaan hiukan herkkuja, sitten nauttia vielä hetken läheisyyttä ja lämpöä, ennen kuin pitää suunnistaa tienaamaan tuplapalkkaa.

Rakkaudella

Tuijotan tätä näyttöä ja mietin mitä kertoisin ja mitä en. Niin paljon on tapahtunut, niin hyvää kuin huonoakin. Tarkalleen ottaen en tiedä missä olen ja mihin olen menossa. Enkä tiedä sitäkään missä mies on, henkisesti nimittäin, sillä fyysisesti se tuhisee tuossa vieressä unta kuulaan, jaksaakseen huomisen työpäivän. Sitäkään en tiedä mihin se on menossa. Missä me oikeasti ollaan, henkisesti?

Sen mä tiedän että mä olen aika lopussa. Väsynyt ja turhautunut. Epäileväinen ja pelokas. Aiemmin pelkäsin lapsettomuutta, nyt pelkään enemmänkin raskautumista. En soisi sitä näihin olosuhteisiin sitten millään. Samalla en kuitenkaan haluaisi antaa päivänkään valua hukkaan. Silti tein niin. Neuvolasta saatiin nimittäin lähetteet. Minä labroihin, mies uimari-näytteeseen. Kumpikin on jättänyt oman osansa tekemättä. Purkki nököttää tyhjänä kirjahyllyssä ja mun labralähete näytteen antajaansa terveyskeskuksen tietojärjestelmissä. Otolliset päivät meni ohi pohtiessa mitä tehdä elämässä, suhteessa, lapsettomuudessa. Jokunen viikko aikaa vielä miettiä. Sitten taas lykkääntyy kuukaudella tai hoituu pois päiväjärjestyksestä.

Tietokonekin hajosi. Bloggailutauko on kiristänyt hermoa. Useasti yrittänyt kirjoittaa jotakin tällä miehen työkoneella. Tuloksetta. Vaikka toinen ei katso, niin se on paikalla. Kirjoitus ei vain käynnisty. Vihdoin käynnistyy. Pari riviä soopaa. Poistan tekstin. Ei hyvä, en mä halua tällaista tekstiä julkistaa. En kirjoita mitään ja olo on entistä epäonnistuneempi. Enkö edes tässä ole hyvä?

Pohditaan muuttoa. Sekin pelottaa. Voiko siihen oikeasti luottaa että vaikka itse on päättänyt sitoutua tähän suhteeseen, panostaa siihen ja yrittää toimia toista kunnioittaen, että se toinen haluaa samaa? Varsinkaan kun tiedostaa senkin, että se toinenkin on ihan yhtä eksyksissä. Uskaltaako sitä luopua omissa nimissä olevasta asunnostaan ja vakituisesta työstään, tehdäkseen arjesta hiukan helpompaa ja tukeakseen toista hänen arjessaan ja elämässään?

Tuntuu että nyt olisi mun aika urhata paljon ja uskaltaa. Niinhän tuokin teki aikaan mun kanssa. Toisaalta niinhän mä olen tehnyt aina aiemmissa suhteissani ja sitten mä olen saanut keräillä omaa elämääni vieraissa kaupungeissa, äkkiä hankituissa, huonoissa asunnoissa, kun onkin sukset mennyt ristiin. En halua kokea sitä enää, sillä mä olen kerran saanut elämäni kuntoon ja suunnilleen hallintaan. Omaksi elämäksi.

Mä en vain halua enää pelkästään sitä omaa elämää, vaan myös meidän elämän. Samalla mä haluaisin tietää että sitä tuokin haluaa ja on valmis työskentelemään sen asian eteen, eikä soutavan ja huopaavan, kuten ajatuksissaan tekee. Tekisi päätöksen ja pysyisi siinä. Keskustelisi, kun mieleen tulee jotain, joka keikuttaa venettä, eikä vaan murehtisi kunnes asiat on kärjistynyt pahimmilleen siellä päässä. Yhdessä puimalla voisi selvitäkin, että eihän tässä mitään hätää ole, että edelleen haluaa työskennellä yhteisen elämän eteen tai sitten päin vastoin, mutta ainakin asiat olisi käsitelty yhdessä.

Ehkä tässä tapahtuu vain liikaa. Pitäisi pysähtyä ja nauttia hetkestä. Siitä rakkaudesta, joka sisällä velloo, mutta joka hukkuu vaan tähän jatkuvien ongelmien mereen. Ehkä pitäisi istua alas ja puhua. Sopia kuinka toimitaan. Ihan rauhassa, ilman menneitä ja tulevia. Istua ja juoda kuppi jos toinenkin kuumaa ja katsoa toista silmiin. Mä olen tässä ja mun ajatukset on tässä. Sä olet tässä ja sun ajatukset on tässä. Miten me saataisiin ne olemaan samalla viivalla rinnakkain, samoin kuin silloin kun sanottiin tahtovamme. Pakenematta ja piiloutumatta. Pelkäämättä ja satuttamatta. Myötä- ja vastoinkäymisissä.