Lomailua

Olo on kerrassaan mainio ja levännyt. Saikkua ja kesälomaa on takana jo reipas viikko, johon mahtuu vaikka mitä. Ensimmäisten lepopäivien jälkeen suunattiin saaristoon mökkeilemään, kauas kaikesta. Mökki oli pieni ja halpa, mutta oikein riittävä parin päivän todellisuus pakoiluun. Sai tuijottaa merta, matkustaa lautalla, vierailla pienessä marketissa, nukkua sateen ropistessa ja maata auringossa rantakallioilla.

Tuli kierreltyä Turun seurun kirppiksillä, sekä tietysti käytyä katselemassa kasvitieteellisen puutarhan syksyä. Hyvää ruokaa meille tarjoili erinäiset ravintolat loman aikana, mutta myös nuotiolla kärytetty makkara maistui oikeinkin hyvälle upeissa maisemissa. Siinä sivussa miehen kanssa Juha Vuorisen tuotantoa vuorotellen toiselle lukien.

Ilta.aurinkoa mökin rappusilta 20.8.2012 klo 21:05

Mökkireissun päätteeksi pulahdettiin Caribian kylpylässä, josta suunnistimme anoppilaan vielä pariksi päiväksi. Tulipa rakenneltua puuliiteriä ja pengottua myös vinttejä, josta löytyi jonkin verran tuunattavaa. Eli jälleen kodin moderneiden kamppeitten vastakohdaksi saatiin kaikkea vanhaa.

 Tutun tutulta haalittu radio <3

Market- ja IKEA-sälää

Mummuni vanha kapioarkku, 

jonka joku oli 70-luvlla keksinyt

maalata oranssiksi ja joka kylppärissä

hiottiin tällaiseksi ja sioitettiin sohvapöydäksi

Anoppilasta löytyneet ja tuunatut hattuhylly/naulakko 

ja kenkätelineksi muuttnut hyllykkö

Isäni tekemä arkku, joka sijoittui eteiseen mieheni 

korjatua siitä saranat

Sohva, joka löytyi käytettynä edullisesti ja toimii tällä 

hetkellä juuri tässä asussa löhöilylinnakkeenani

Nyt on meneillään viimeinen lomapäivä, jota kulutan tässä sohvalla mutustaen uunilohta ja salaattia. Huomenna paluu koulun penkille, josta seuraa valmistuminen keskiviikkona. Niin ja tulihan tässä ensimmäinen hääpäiväkin vietettyä, joten voitte olla varmoja, että eipä ole beibiytymiset ehtinyt mieltä pyörittää ja hyvä niin.

Nyt aion palata hiukan tuloslaskelmien maailmaan, joten palaillaan (toivottavasti jatkossakin näin hyvin fiiliksin) <3

Vammajalka.

On mennyt huomattavasti mukavammin viime aikoina. Kun päätin luopua koko yrittämisestä niin olo on ollut paljon kevyempi. Mies ei ihan täysin vielä ymmärrä, että miten voi olla luovuttanut mutta samalla aika lapsettomuuspolille saa olla varattuna.

Noh ensinnäkin. Kävi miten kävi, niin aion siellä polilla käydä. Ihan vaan jo itseni vuoksi, jotten syyllistä jatkuvasti itseäni. "Jos mä en olisi näin huono, niin tää vois olla paremmin" tai "jos mä en joskus olis tehnyt näin, niin mä voisin olla jo raskaana" jne. Turhia ajatuksia, sillä tiedän että mä kykenen raskautumaan ihan luomuna, mutta se miksi se on niin vaikeaa ja löytyykö siihen sitten apuja, niin sellaisista haluan käydä kyllä juttelemassa.

En tiedä haluanko vielä mitään hoitoa. En tiedä olenko päässyt vielä sille asteelle, että olenko mä valmis oikeasti menemään hedelmällisyyshoitoihin. Kuulostaa jotenkin vielä enemmän omaan korvaan epäonnistumiselta (naisena). Enkä mä tiedä onko muutenkaan ihan paras aika millekään niin suurelle, kun on monia pikkuasioita (joista sitten kasvaa suuria) jotka tahtoisin kuntoon, ennen kuin voin taas keskittyä edes koko lapsi-touhuun.

No miten sitten kotona. Ilmapiiri on yleisesti ottaen parempi. Joskin hieman varauksellinen, mutta parempi. Paikoitellen alkaa olemaan jo ihan oikeastikin onnellinen olo. Moni asia toki siihen varmasti vaikuttaa, joista esimerkkinä mainittakoon että kerroin vihdoin ja viimein eräälle parhaista ystävistäni missä meillä mennään. Hän oli aidosti pahoillaan ja ehkä hieman surullinen kun en ole hänelle näistä asioista puhunut. Nyt puhuttiin. Juotiin niin että pää oli kipeä seuraavana päivänä, mutta maailma tuntui huomattavasti paremmalta paikalta sen jälkeen.

Fiilistä ei latista edes se että polvet jälleen vihoittelee ja juokseminen on täysin mahdotonta nyt. Töissäkään ei pysty käymään ja tähystystä povaili edellinen erikoislääkäri. Lähetettä tosin vielä odotellaan, jotta menee sitten firman pussista eikä mun omasta. Siihen asti nyt ainakin lepoa, jei!

I'ts my life.

Menkat alkoi. Laskin että kyseessä on jo kierto nro 56. Turvakaukalolle on uusi koti. Täysin en luovuttanut silti. Ac/Dc-body on ja pysyy. Jos vaikka joskus. Ensielämässä. En yritä, en odota enkä pety. Elän tavallista elämää ja keskityn parantamaan nykyistä elämänlaatua. Katsotaan sitten jos syksymmällä on fiilikset toiset.

Tenavat on taas kylässä. Eivät ärsytä niin kovin kuin ennen. Olkoot. Eivät oo multa pois. Samoin muiden raskaudet ovat lakanneet v*tuttamasta. Eipä muuta nekään mitään. En välitä enää myöskään miehen tyhmäilyistä. Tiedän että lopulta elämääni voin vaikuttaa vain minä itse.

Kutsu

Niin nyt se sitten tipahti; kutsu lapsettomuuspolille. Aika tosin on vasta marraskuulle. Enpä oikein tiedä mitä tunnen koko asiaa kohtaan. Jotenkin on jo niin lannistunut olo, että tekisi mieleni perua koko homma. Toisaalta marraskuuhun on vielä aikaa, joten ehkä kannattaa vaan antaa olla, ainakin toistaiseksi.

Mitäs jos sinne sitten menee? Voihan sen jälkeenkin todeta että ei. Eihän mitään ole kiveen hakattu, vaikka sitä vaan käväisisi. Ehkäpä sitten saisin kuulla ne omat labratuloksetkin keväältä.

Melko ristiriitainen olo. Toisaalta ei tunnu miltään ja toisaalta kirvelee edes vilkaista opusta, joka kutsun mukana tuli "hedelmöityshoidot". Enhän minä voi sellaisia ainakaan tarvita? Ja jos tarvisinkin, niin eihän mun alunperinkään olisi pitänyt joutua tähän tilanteeseen, että edes pohtisin asiaa. Saatanan aivot ja mielenmuutokset.

Musta tuntuu että tää oli tässä.

Valheiden viidakko

Miten sitä osaakaan välillä halveksia ja lähestulkoon vihata omaa miestään? Jo suhteemme alussa mulle selvisi, että hänellä oli jokin kummallinen tapa puhua ihmisille paskaa. Siis ihan arkisista ja tavallisista asioista, joilla ei ole mihinkään mitään merkitystä ja silti juuri sellaisia piti sävyttää ihan erilaisiksi. Parasta tässä tavassa oli se että se ei toiminut lainkaan järkevästi. Ymmärrän jos joku valehtelee jonkin asian mieleisekseen, tai välttyäkseen joltain suurelta harmilta, eli pienet valkoiset valheet ja sitten niissä pysytään. Hänen tapansa toimia oli täysin päin vastainen. Jokaiselle ihmiselle eri tarina ja kun niistä jäätiin kiinni, niin löytyi satamiljoonaa selitystä miksi näin. Hmmm.. Kuulostaa ihan paikoitellen omalta äidiltäni, joka saattoi väittää punaisen olevan sininen vaikka jokainen ihminen näkee jopa persesilmällään, ettei niin ole.

Siellä saatatte nyt huokailla, että itseppä tiesit mihin soppaan lusikkasi työnsit. No näinpäs tein, mutta tiedättehän sen kun suhteen alussa haluaa vaan uskoa hyvää ja toivoo parasta. Tämän jälkeen tuli raitistumisprosessi, jonka jälkeen elämä olikin jälleen hienoa. Löysin jälleen syyn kaikelle inhottavalle mitä on matkan varrella sattunut ja mikä parasta, nythän ongelma on poissa, kun kerran hän ei juo enää.

No juomisesta ei tunnu olevan pelkoa. Enkä mä sitä voikaan pelätä, muutenhan menee koko elämä ohi jos mietin vain että huomenna kaikki saattaa olla päin hevonpuota. Pikkuhiljaa se paskanjauhaminen on vaan palautunut arkirutiineihin. Huomaan herran laittavan kolikon jos toisenkin pelikoneisiin, sivuhistoriasta löydän veikkauksen ja kotoa Eurojackpot -kuponkeja yms.. Aivan sama, ei ole mun rahat ja omapahan on ongelmansa. Jaksa joka helvetin kerta olla se aikuinen, joka muistuttaa että hei sä olet addikti! Mene hoitoon, käy ryhmissä, lakkaa toi helvetin sählääminen.

Ja niinkuin tuo pelaaminen olisi edes pahinta. Olipa herra keksinyt sepittää kaverilleni kuinka meillä on L.A. tammikuussa! Niinkun haloo! Voin kertoa että mä näin punaista kun ystäväni soitti mulle ja kysyi asiaa. Olisi varmasti miehestäkin mukavaa kuunnella, kun mä keksisin satuja hänen ystävilleen ja vieläpä asioista, jotka eivät helvetti sentään ole mitään leikin laskun kestäviä ja hänelle arkoja asioita! Kun kysyn syytä on vastassa hiljainen mies, esittää loukkaantunutta. Ilmeestä näkee, että miten sä voit korottaa mulle ääntäs, kun mä haluan tulla kohdelluksi kunnolla. Miksi helvetissä mun pitäisi kohdella häntä kunnioittavasti ja puida asioita rauhallisesti läpi, jos hänenkään ei tarvitse miettiä yhtään mitään, mitä suustaan päästää ja kenelle!

Mä alan olemaan tähän niin saatanan väsynyt. Enää ei ole niitä vaaleanpunaisia laseja. Enää en jaksa uskoa ja toivoa. Enää en halua kuulla enää yhtäkään selitystä, varsinkaan kun hän ei edes ongelmiaan tunnu työstävän. Tuntuu että jokainen anteeksipyyntö on hänelle kuin syntien anteeksianto ja jonka jälkeen kaikki on normaalia. Ei tunnu tajuavan, että jokainen tällainen asia ajaa mua vaan kauemmaksi ja saa olemaan hetkittäin jopa kiitollinen lapsettomuudesta.

Tähän listaan voisin lajitella vielä lisää loputtomia valheita, laskujen hoidosta, kauppareissuihin yms. mutta ei se hyödytä mitään. Pointti on kuitenkin se, että eniten mua loukkaa toisen käyttäytymisessä se että pitääköhän mua oikeasti niin idioottina! Niin tyhmänä, etten tajuaisi missä mennään. Lujaa alaspäin, kunnes hän oikeasti on löytänyt sen pohjansa. Oikeasti valmis käymään hoidoissa ja työstämään asioita. Siitä mä en tiedä olenko mä hänen rinnallaan silloin, vaikka lupailinkin että myötä- ja vastamäessä, mutta joskus sitä mäkeä vaan tuntuu olevan liikaa. Ja vaikka rakkautta on ja tahtoakin, mutta en jaksaisi tahtoa yksin, kun palkinnoksi on kaikki tuo ja vähän päälle.

Ehkä tämä on taas vaan näitä päiviä, jolloin kaikki negatiivinen pulppuaa pintaan ja tulee kärjistetysti ulos, mutta tämäkin on tehtävä.

Missä vika?

Luin erästä blogia, jossa lapsettomuuden syynä oli miehen täydellisesti puuttuvat siittiöt. Mietin meidän tilannetta. Olisiko mun helpompi olla, jos syy olisi toisessa? Meikäläisen mäkättävällä luonteella kun on varustettu, niin luulen että mun mies lähtis alta aikayksikön tästä sopasta pois. Entäpä sitten kun syy on minun? Itsesyytökset ei vaan auta, vaikkakin sitä tulee harrastettua alitajuisesti toistuvasti. 

Voisikohan vaan olla jos mä olenkin valinnut väärät miehet. Niin nykyisen kuin entisenkin. Tiedättehän? Kummassakaan ei sinällään vikaa, mutta jokin vaan ei onnistu. Onhan näitäkin tapauksia nähty nimittäin – vuosikausien yritystä ja sitten uudessa suhteessa sikisty samantien. Enkä nyt sano että mun mies olisi mulle väärä ihminen, päinvastoin nautin hänen seurastaan niin sängyssä, kuin sen ulkopuolellakin ja se seksikin toimii. Tarkoitin että ehkä joku mitätön fysiologinen seikka estää raskautumisen, vaikka rakkautta ja yritystä riittääkin.  

Tai jos uskoisin Jumalaan, niin voisin sanoa että jokin korkeampi voima estää tämän. You know? Vikaa ei kenessäkään, mutta lopputulosta ei vaan synny. Taidankin pyrkiä tähän ajatukseen, vaikka toisaalta nyt kun sitä lukee tästä näytöltä, niin se kuulostaa melkein surullisemmalta. Vielä epämääräisemmältä ja hankalammalta asialta saada pois päiväjärjestyksestä, jotta lopputulos saataisiin mieluisaksi.

Ehkä on vain parempi olla jälleen analysoimatta yhtään mitään, kun siitä tulee vaan taas loputon oravanpyörä ja pian ei ajatusmaailmaani juurikaan muuta mahdu, kuin teorioita (salaliitto -sellaisiin saakka) ja epämääräisiä yrityksiä ratkoa niitä. Parempi napata koira remmin päähän ja lähteä hölkälle, jotta oma itseinho ehkä hieman hälvenee sillä. Parempi antaa olla ja välttää stressiä.

Antaa teorian olla ja eletään käytännössä – ovulaatiota odotellessa ;)