Kortsuja, kortsuja...

Täähän meni ihan putkeen sitten. Eli kp 7 ja viimeinen clomi. Poli on kiinni, enkä pääse ultraan kiertooni nähden sopivasti. Ultraus vasta viikon päästä, eli kortonkien käyttöön tuli käsky, kunnes on ultrattu. Eikä tarvii piikitellä tästä kierrosta. Eli ihan turhaa pingoin naapurikaupunkiin ostamaan jouluna lääkkeitä, ihan turhaan hikoilin yöni ja ihan turhaan saadaan ostaa kumeja. Prkl. Kiukutti niin että soitin jo yksityiselle, jos olisin siellä käyny vain ultrassa, mutta en niillä hinnoilla! 200-300e 15minuutin ajasta.

Ekat clomit ja lenssu

Kiertopäivä nelonen menossa ja olen taas niin ihanan kipuinen. Clomeihin en oikein osaa yhdistää yhtäkään haittavaikuusta tämän flunssan tähden. Välillä on kuumetta, välillä ei. Särkylääkkeitä siis kuluu ja ruumiinlämmöt vaihtelee, samoin kuin hikoilut. Vatsaa särkee, mutta johtuuko se menkoista vai mömmöistä sitä en tiedä. Pää on joka tapauksessa aivan jumissa, korvia särkee ja nenän tukkoisuudesta huolimatta saa olla koko ajan aivastelemassa ja niistämässä. Jotenkin ei edes ajatus kulje, enkä osaa mieltää onko tässä tekstissäkään järkeä. Paskalta tuntuu anyhow.

Luovuin BTW facebookista. Tuntuu super-orvolta vielä, kun tottunut älypuhelimella jatkuvaan näpytykseen. Nyt mitta tuli kuitenkin täyteen, monista syistä johtuen. Samaan syssyyn avasin myös toisen blogin. Yksityisemmän. Johon ei ole miehellä ja ystävillä asiaa. Puolueettoman maaperän, jossa saan arvostella ja purnata ja purkaa just niin paljon kuin sielu sietää. Niin hassua kuin se onkin, toisaalta se tuntuu hyvältä myös siksi että te vakkaritkaan ette välttämättä mua sieltä tunnista, vaikka eksyisitte sivulle. Jotenkin kummasti teistäkin osasta on tullut kovin läheisiä ja toisinaan kaikkea ei ole niin helppoa jakaa läheisille, kuin täysin randomeille ihmisille. Katsotaan miten käy kahden blogin pyörityksen, ehkä mahdollisesti jossain kohtaa kolmen, jos taas elämäntapamuutoksen saan rullaamaan.. Toistaiseksi tuntuu vielä juttua riittävän kaikkiin tällä kirjoitustahdilla.

ihan happy.

Tontut ovat kurkkineet vääristä ikkunoista selkeesti, kun pukki on ollut siinä uskossa että mä olen ollut kiltti. Sain juuri niitä lahjoja joita olen toivonutkin. Yksi lahja oli tosin aivan ylitse muiden, sillä olenhan sitä jo neljä vuotta toivonut ja nyt sain!

Muuten meidän joulu alkaa olla taputeltu. Lahjat on jaettu, joskin niistä vielä pitkään nautitaan, samoin kuin meikäläisen yltiömäisistä kokkauksista. Nyt kuitenkin meikäläinen palaa arkiseen aherrukseen ja lähtee keräilemään tuplatienestejä, hieman flunssaisena.

P.s. vaikka jouluressistä päästiin niin nyt odotellaan kuukautisia ja toivotaan ettei ainakaan näille pyhille osu tai saadaan ajella naapurikaupungin yliopiston apoteekkiin hakemaan vauvantekopillereitä.

aukiolotutkimus

Huomenna sitten otsikossa mainittuun operaatioon. Jännittää ja pelottaa aivan hitosti. Nyt sitten kaipaankin mielipiteitä, että mennäkö yksin vai miehen kanssa? Jotenkin haluaisin toisen mukaan jakamaan tämän ja helpottamaan omaa jännitystä, mutta samalla "ahdistaa" ajatus olla siinä ronkittavana toisen silmien alla. Inhottava tilanne.

Virallisesti lapsettomuushoidoissa. PRKL!

Aamu oli kuin mikä tahansa muu aamu, jolloin heräät liian väsyneenä ja toivot että voisit vaan jatkaa unia. Pakko silti nousta, sillä tänään oli ensimmäinen käynti lapsettomuus-asian tiimoilta polilla. Mitään jännitystä tai sellaista mulla ei ole asian suhteen ollut. Hyvä, jos olen muistanut mikä päivä on milloinkin, sillä sen verran hektistä on viime aikoina taas ollut. 

Polille oli suhteellisen helppo löytää ja tällä kertaa törmättiin vain ystävällisiin ihmisiin, toisin kuin viime keväänä kun kävin samaisessa sairaalassa päätäni kuvauttamassa. Yksi inhottavimpia vaiheita oli ilmoittautumis-luukulta käveleminen odotustilaan, jonne meidät neuvottiin, sillä matkalla oli toinen odotustila jota seurasi pitkä käytävä, jonka seinät oli koristeltu jäätävän kokoisilla hedelmöityshoito-julisteilla. Jes! Kattokaas kaikki, tässä mennään me epäonnistuneet. Onneksi näin toisenkin pariskunnan käytävällä myöhemmin, niin eipä tuntunut enää siltä että mä olen niin ainoa.

Itse lekuri oli huippumukava ja käytiin läpi esitietolomakkeet. Meikäläinen oli omaansa rustannut vielä hieman normaalia enemmän tietoa, nimittäin paperin taakse olin pistänyt kierrot ylös ja myös erilaiset kivut (myös ne yhdyntäkivut), positiiviset ja negatiivisten testien päivät jne. Tunsin ehkä itseni hieman ylireagoijaksi, mutta sain kuulla että tämä vaan helpottaa jatkoa, kun tiedetään tarkalleen viimeisen vuoden kierrot. Jotain siis olen tehnyt tietämättäni hyvin :) 

Miehen esitietolomakkeen kohdalla mun ärsytyskynnys täyttyi. Yhtäkkiä meidän lapsettomuus-asia ei ollutkaan enää tapetilla vaan jälleen käydään läpi hänen raittius-tarinaansa. Teki pariin otteeseen mieli keskeyttää tai hienovaraisesti tökätä kylkeen, että aikaa on rajallisesti, kiitos vaan. No jälleen sain myös kuulla kuinka hyvää tuo miehen sperma on, lähes pestyn kaltaista ja huippukamaa. Okei, eli enää siellä käytävällä kävelee vain yksiepäonnistuja ja yksi super-mälli. Vattu.

Perusjutut tutkittiin meikäläiseltä, miehen odotellessa käytävällä pyynnöstäni ja tämän jälkeen todettiin kaiken olevan näennäisesti okei. Tissit kopeloitiin ja sitten saikin vedellä kledjut niskaan ja mies palasi huoneeseen. Käytiin myös läpi kevään tutkimustulokset, joissa kaikki oli muuten ok, mutta ainakaan tuosta kierrosta en ollut ovuloinut. Ensin meinattiin aloittaa heti lääkkein ja pistoksin, mutta jostain syystä päädyttiinkin ratkaisuun jossa seuraavasta kierrosta tehdään aukiolotutkimus ja vasta sitten otetaan lääkkeitä. Tuntuu turhalta. Eihän ne tukossa voi olla jos olen viimeisen vuodenkin aikana raskautunut ja ties kuinka monesti neljän vuoden aikana. Noh, what ever, kunhan nyt tapahtuu jotain.

Mitä tästä kuitenkin jäi käteen. Lähinnä pettynyt fiilis. Ei niinkään itse visiittiin, eikä edes hoitosuunnitelmiin, vaan mieheen. Tämä on asia johon en todellakaan jaksaisi olla liittämässä hänen raittiuttaan koko aikaa ja varsinkaan sen jälkeen kuunnella autossa, kuinka hän ei oikein saanut mitään irti tuosta käynnistä. No sori! Olisit ollut vähän enemmän hiljaa ja kuunnellut, kuin keskittynyt siihen että ”hähää, tästäpä asiasta tiedänkin kaiken, joten puhutaan tästä ja anna mä järkytän sua ja sen jälkeen mollaan facebookissa, sen takia että sulle ei tämä mun alkoholismin hoitomuotoni olekaan niin tuttu”. Helvetti! Se on naistentautien lääkäri, erikoistunut lapsettomuuteen! 

Voin myös kertoa että olin helpottunut kuullessani, että lähdetään rauhallisesti ja lievillä hoidoilla liikkeelle. Niin eiköhän tämä herra alkanut sitten heti kyselemään kauhukuvia! ”Mitäs sitten jos ne putket onkin tukossa?” HALOO, no sitten ei varmaan tehdä kakaraa luonnollisesti! Siinä mä sitten istun ja kuuntelen, kuinka keinohedelmöitys sitten toimii. Joo kiitti, saanko nyt vaan oikeasti jäädä jännittämään sitä aukiolotutkimusta ja sen kipuja, ilman että mun tarvii ajatella että seuraavaksi perhana punkteerataan vähän munasoluja jotka sitten tekee lasissa vauvan alkuja sun MacGyver-siittiöidesi kanssa. Mur, hieman tilannetajua kiitos tai jatkossa tietopimennys on vieläkin suurempi, sillä vierailen näissä sitten yksin.

Puuha-Petenä ihmissuhdeviidakossa

”Onko meillä muuta yhteistä kuin osoite?” Mielenkiintoinen kysymys.  En tiedä. Osoitekin on kyllä yhteinen, mutta onko koti? Itse tuppaan jatkuvasti muistuttamaan jollain tasolla siitäkin, että tämä on ensisijaisesti minun kotini ja hän on täällä kunnes toisin sovitaan. Ei todellakaan reilua, mutta kai se on jollain tasolla jokin puolustusmekanismi. Jokin turvaverkko, jotain minkä eteen itse näin aikoinaan kovastikin vaivaa ja jonka puolesta olen työskennellyt toistuvasti. Joka on ensimmäisenä prioriteettilistallani. Katto pään päällä.

Kysymykseen on olemassa eritasoisia vastauksia. Jos haluaa luetella, niin kyllähän sitä pitkän listan yhteisistä asioista saa. Ihan suurempia pohtimattakin. Ehkä tuota kysymystä tärkeämpää onkin sitten se, että onko meillä hänen mielestään tarpeeksi yhteisiä asioita, merkittäviä asioita. Onko minun mielestäni?

Kun tapasimme, oli molemmilla paljon omaa. Ystäviä, omaisuutta, työt, elämää. Mitä meillä nykyään on? Ystäviä minimaalisessa määrin, joskaan sitä ei pidä väheksyä, sillä laatu korvannee määrän. Omaisuuskin alkaa olla pitkälti yhteistä, samoin työt paikoitellen. Elämä on hyvinkin yhteistä. Pitäisikö tässä kohtaa kysyä, että onko meillä tarpeeksi omaa, jotta toisimme suhteeseen jotakin vai onko kaikki jo annettu?

Kun sitten haluaa jakaa jotakin tai tehdä jotakin, joka toisi itselle ja toiselle iloa, niin siitä seuraa kaikki tämä. Pohdinnat tulevaisuudesta. Ehkä se on hyväkin. Ehkä tämä pitäisi ottaa rakentavana keskustelun aloituksena. Jonkinlaisesta lupauksena huomisesta, josta tosin ei ole tietoa tai edes aavistusta millaisena se avautuu.

Keskustelut kulkevat pitkälti saman kaavan mukaan. ”Miten meni töissä?” vaikka oikeasti haluaisi kysyä ”Mitä sulle oikeasti kuuluu? Miltä susta tuntuu?”. Nuo kysymykset ovat vain kovasti paljon pelottavia. Ei ehkä niinkään edes vastauksen vuoksi, vaan ehkäpä juuri sen vastaamattomuuden takia. Kun yrittää keskustella jostakin tärkeämmästä, saa kasvoille iskun näkymättömällä, märällä rätillä. Eli ei mitään konkreettista, mutta kylmän tunteen. Tunteen siitä, ettet ole vastauksen arvoinen. Jotkut muut ovat ja siitä herää jälleen uusia tunteita. Mustasukkaisuutta.   

Aiemmin olin mustasukkainen hyvinkin fyysisistä asioista, nykyään enemmän henkisistä. Hän tuntuu ajattelevan edelleen enemmänkin fyysisellä tasolla. Loistavana esimerkkinä toimikoon tämä viimeisin, josta nämä pohdinnat saivat alkunsa. Mies ei kiinnitä huomiota, eikä ole läsnä. Ehkä läsnä olo pelottaa häntä. En tiedä. Tunnen tulevani hylätyksi, jätetyksi yksin. Sydän avataan muille, kuulemma hänen kaltaisilleen, jotka ymmärtävät. Entä sitten minä? Minä en hänen vastauksistaan päätellen lukeudu heihin, enkä koskaan voi häntä ymmärtää. Minunko sitten pitäisi avautua hänelle ja odottaa hänen ymmärtävän minua, minun kehnoa järjen juoksuani? Minunko pitäisi puhua jostakin muusta kuin työstä?

Joten asiat rullaavat samaa rataa ja päivän päätteeksi kysytään ”Miten töissä meni?” tai vaihtoehtoisesti minä henkisestä puolesta mustasukkaisena kuittailen hänen kaltaisistaan asettaen kysymykseni pirullisempaan muotoon ”Mitäs sun tyttöystävällesi kuuluu?” (Viitaten ystävään, jonka kanssa jaetaan kaikki henkinen puoli, samalla odottaen multa saavansa kaiken fyysisen. Mutisematta.

Onko elämä sitten sitä? Onko elämä palapeli? Yksi pala sieltä ja toinen täältä, jotta voidaan olla kokonaisia? Pitäisikö jonkun ihmisen olla toiselle ihmiselle isompi pala, jotakin suurempaa ja merkityksellisempää? Hänestä on hiljalleen tullut minulle sellainen. Merkityksellinen palanen. Tärkeä osa minua, haaveitani ja toiveitani. Joskaan en anna hänen sitä juurikaan tietää oikeastaan mistään. Sekin vain jälleen suojellakseni itseäni, jossa taas ei ole mitään järkeä. Lainatakseni tässä kohtaa Timo Rautiaisen sanoja 

Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin
Löysin lähelle itsekin
Mutta jos itseäni
Varjelin ja säästelin
Heti eksyin ja palelin

Mitä tästä opin vai opinko mitään? Tiedostan ehkä paremmin hänenkin epävarmuuttaan ja jossain määrin ymmärrän mistä se kumpuaa, eikä asialle voi muuta tehdä kuin antaa ajan kulua ja seistä rinnalla. Näyttää että tässä minä olen, enkä ole aikeissa lähteä mihinkään, enkä myöskään halua häntä pois. Sitä ei voi kai koskaan tietää tuottaako se tulosta, mutta jos haluan tai haluamme yhteisen kuvan palapeliimme, ei ole oikeastaan vaihtoehtoa. 

Tiedän että on asioita, joita hän ei yksinkertaisesti työstää kanssani, mutta tiedän myös sen että hän verhoaa monet asiat tällaisiksi, välttääkseen aitoa läheisyyttä. Tosin mikä minä olen peräänkuuluttamaan sellaista, missä itsekin olen vasta untuvikko, tai peräti ehkä vasta kuoriutumaton muna. Joskin olen huomannut että aito läheisyys puuttuu hänen monista muistakin ihmissuhteistaan. Eihän se tosin ole mikään puolustus, mutta asia jota ehkä hänen tulisi työstää.

Eli vastaus hänen kysymykseensä lienee, että meillä on tässä erilaisia työmaita. On ns. omat tontit, joita ei voi jättää hoitamatta, sillä silloin myös yhteinen tontti jää ränsistymään. On myös se yhteinen työmaa, jota ei vaan voi jättää hoitamatta, vaikka kuinka välillä väsyttäisikin ja ajattelisi että ”No, huomenna sitten”. Kuten joku viisas on sanonut, niin meillä on vain tämä päivä, käyttäkäämme se hyvin. Aina ei tietenkään voi jaksaa, mutta kuinka silloinkin asiat hoitaa, mahdollistaa työskentelyn huomenna. 

Elämän ja parisuhteen työmaa ei koskaan tule valmiiksi, tai ehkä jos niin kuvittelet, niin et ole tuntenut ikinä ketään remontointiriippuvaista ihmistä. Kun vihdoin asiat ovat juuri niin kuin niiden pitää ja talo kukoistaa, niin pitää seuraavaa räystäs lautaa alkaa nakuttelemaan paremmin kiinni, ennen kuin se on päässyt repsahtamaan. Oikeastaan vastaukseni onkin kysymys. Rakenna, remontoi, tuunaa, huolla ja ylläpidä. Tahdotko?

äidillinen yö, lapseton aamu

Mulla on ollut ihana viikonloppu takana ja siitä huolimatta heräsin hetki sitten ja sain lohduttoman itkukohtauksen. Koitin päästä kainaloon, toinen ei herännyt ja itku yltyi.

Näin liian todellista unta. Mä elin läpi raskauden, tuskaisen synnytyksen ja lopulta sain syliini pienen pullean pojan. Ruskeat nappisilmät ja lähes musta, hahtuvainen takatukka. Nico.

En ole oikeastaan koskaan haaveillut pojasta, saati miettinyt nimeä. Enkä ikinä edes haluaisi nimeä Nico. Siitä huolimatta se uni oli parasta ja kamalinta mitä mulla on hetkeen ollut. En tiedä.. hajoilen nyt vaan, enkä saa kiinni mistään.