25.1.2013

Kun ei leijaile, niin ei putoa korkealta. Raskaustestirahatkin säästyi menkkarätteihin. No ens kuussa sitten ehkä.

23.1.2013

Hiljaisuuden särkyminen.

Olenpas taas ollut pitkään hiljaa. Ei oikeastaan ole ollut mitään sanottavaa, vaikka toisaalta olisi ehkä ollutkin. No toisinaan vaikeneminen on kultaa.

Vatsa kramppaa, mutta menkkoja tässä odottelen alkavaksi muutenkin, niin eipä tuo niin ihme ole. Oikeastaan eilen niiden olisi pitänyt alkaa, jos noudattaisivat samaa rytmiä mitä normaalisti. Jos viikon päästä ei vielä kuitenkaan menkkatäti ei kyläile, niin sitten ehkä uskallan antaa itselleni hieman toivoa, että lääkkeet olisivat tehneet tehtävänsä.

Melko mielenkiintoinen viikko takana. Samalla niin arkinen, mutta toisaalta erikoinen. Kotona on leijunut varovaisuuden ilmapiiri. Miehen kanssa on toisiamme hemmoteltu ja elelty kuin jossain täydellisessä postikortissa perhettä kuvataan, jotta ei riitaan päädyttäisiin. Hyvä niin, sillä eilen vihdoin aika oli kypsä järkevälle keskustelulle, joten pahimmat riidat onnistuttiin tällä välttämään. Voi kun aina malttaisi, mutta yleensä se turpa vaan aina aukeaa ja ydinsota on valmiina.

Ystävilläkin on ollut erinäisiä murheita. Toisella ihmissuhteissa, toisella oman kehonsa kanssa ja kolmannella raskauden kanssa. Yllättävää kyllä, niin olen tuntenut itseni hyväksi ystäväksi tällä viikolla. Onnistunut piristämään omalla idiotismillani näitä ihmisiä ja sitten ihan myötäelämään ja kiroamaan v-sanaa heidän kanssaan. Moon vaan välillä niin hyvä.

Lisäksi työssäni olen törmännyt henkeä uhkaavaan tilanteeseen, josta ehkä olen hieman shokissa. Toisaalta ei tunnu missään, mitä nyt työpäivän päätteeksi kävin ihan ylikierroksilla, mutta toisaalta sitä miettii miten pienistä asioista oma henkikin voi olla kiinni. Kuten juosta tiettyyn suuntaan juuri oikealla hetkellä. Samaan aikaan päässä pyörii ajatus, että olen minä hullu kun haluan kersan näin sairaaseen maailmaan tuoda. Maailmaan jossa oikeasti ihmiset voi niin pahoin, että uhkaavat toisten henkeä ja kuten lisääntyneestä uutisoinnista on saanut myös huomata, niin valitettavan usein sen toisilta vielä riistävät. Sitten vedotaan vähän heikentyneeseen mielentilaan tai myöhästyneeseen puberteettiin. Voi helvetti. Ja tässä meillä on hyvinvointivaltio!

Onneksi kotona sitä tuntee olonsa vielä turvalliseksi. Täällä sitä saa siivota niin paljon kuin sielu sietää ja vaihdella lakanoita vaikka joka viikko. Leikittää hiukan koiraa ja pyytää ystävää pelaamaan Buzzia shoppailureissun päätteeksi. Eli ehkä mun elämäni hyvän ja pahan ero on suunnilleen balanssissa, kaikesta huolimatta.

7.1.2013

Happy.

Juuri kotiuduin sairaalasta. Ultarassa kaikki oli enemmän kuin hyvin ja oonkin ollut yhtä hymyä siitä lähtien. Lääkäri koitti hieman toppuutella, että en niin korkealta putoaisi, jos nyt ei tärppääkään, mutta kai sitä silti joskus saa olla positiivisesti jännittynyt.

Eli siis munarakkula oli nyt 17milliä (olikos oikea mittayksikkö, en nyt muista), joten tänään painelen apteekkiin ja huomenna sitten pitää pistellä itseä masuun. Vähän jännittää mitähän siitä tulee, kun jo harjoituspossun pistäminen tuntui niin pahalta (MUTTA SE OLI NIIN SÖPÖ POSSU!). Sitten alkaakin se hauskin osuus, eli parin päivän lomailu ja peiton heilutus. Ei siinä mielessä osuvampaan aikaan olisi voinut tämäkään osua, kun molemmat ollaan lomalla ja kaukana kotoa.

Nyt tarvinee suunnistaa poliisilaitokselle noutamaan passia, niin sitten saa huomenna keskittyä vaan pistokseen ja pakkailuun (sekä tietysti iltavuoroon töissä, mutta kuitenkin). Pitkästä aikaa hyvät fiilarit, vaikka eihän tämä raskautta vielä takaa...