31.12.2012

Kortsuja, kortsuja...

Täähän meni ihan putkeen sitten. Eli kp 7 ja viimeinen clomi. Poli on kiinni, enkä pääse ultraan kiertooni nähden sopivasti. Ultraus vasta viikon päästä, eli kortonkien käyttöön tuli käsky, kunnes on ultrattu. Eikä tarvii piikitellä tästä kierrosta. Eli ihan turhaa pingoin naapurikaupunkiin ostamaan jouluna lääkkeitä, ihan turhaan hikoilin yöni ja ihan turhaan saadaan ostaa kumeja. Prkl. Kiukutti niin että soitin jo yksityiselle, jos olisin siellä käyny vain ultrassa, mutta en niillä hinnoilla! 200-300e 15minuutin ajasta.

28.12.2012

Ekat clomit ja lenssu

Kiertopäivä nelonen menossa ja olen taas niin ihanan kipuinen. Clomeihin en oikein osaa yhdistää yhtäkään haittavaikuusta tämän flunssan tähden. Välillä on kuumetta, välillä ei. Särkylääkkeitä siis kuluu ja ruumiinlämmöt vaihtelee, samoin kuin hikoilut. Vatsaa särkee, mutta johtuuko se menkoista vai mömmöistä sitä en tiedä. Pää on joka tapauksessa aivan jumissa, korvia särkee ja nenän tukkoisuudesta huolimatta saa olla koko ajan aivastelemassa ja niistämässä. Jotenkin ei edes ajatus kulje, enkä osaa mieltää onko tässä tekstissäkään järkeä. Paskalta tuntuu anyhow.

Luovuin BTW facebookista. Tuntuu super-orvolta vielä, kun tottunut älypuhelimella jatkuvaan näpytykseen. Nyt mitta tuli kuitenkin täyteen, monista syistä johtuen. Samaan syssyyn avasin myös toisen blogin. Yksityisemmän. Johon ei ole miehellä ja ystävillä asiaa. Puolueettoman maaperän, jossa saan arvostella ja purnata ja purkaa just niin paljon kuin sielu sietää. Niin hassua kuin se onkin, toisaalta se tuntuu hyvältä myös siksi että te vakkaritkaan ette välttämättä mua sieltä tunnista, vaikka eksyisitte sivulle. Jotenkin kummasti teistäkin osasta on tullut kovin läheisiä ja toisinaan kaikkea ei ole niin helppoa jakaa läheisille, kuin täysin randomeille ihmisille. Katsotaan miten käy kahden blogin pyörityksen, ehkä mahdollisesti jossain kohtaa kolmen, jos taas elämäntapamuutoksen saan rullaamaan.. Toistaiseksi tuntuu vielä juttua riittävän kaikkiin tällä kirjoitustahdilla.

25.12.2012

ihan happy.

Tontut ovat kurkkineet vääristä ikkunoista selkeesti, kun pukki on ollut siinä uskossa että mä olen ollut kiltti. Sain juuri niitä lahjoja joita olen toivonutkin. Yksi lahja oli tosin aivan ylitse muiden, sillä olenhan sitä jo neljä vuotta toivonut ja nyt sain!

Muuten meidän joulu alkaa olla taputeltu. Lahjat on jaettu, joskin niistä vielä pitkään nautitaan, samoin kuin meikäläisen yltiömäisistä kokkauksista. Nyt kuitenkin meikäläinen palaa arkiseen aherrukseen ja lähtee keräilemään tuplatienestejä, hieman flunssaisena.

P.s. vaikka jouluressistä päästiin niin nyt odotellaan kuukautisia ja toivotaan ettei ainakaan näille pyhille osu tai saadaan ajella naapurikaupungin yliopiston apoteekkiin hakemaan vauvantekopillereitä.

2.12.2012

aukiolotutkimus

Huomenna sitten otsikossa mainittuun operaatioon. Jännittää ja pelottaa aivan hitosti. Nyt sitten kaipaankin mielipiteitä, että mennäkö yksin vai miehen kanssa? Jotenkin haluaisin toisen mukaan jakamaan tämän ja helpottamaan omaa jännitystä, mutta samalla "ahdistaa" ajatus olla siinä ronkittavana toisen silmien alla. Inhottava tilanne.

23.11.2012

Virallisesti lapsettomuushoidoissa. PRKL!



Aamu oli kuin mikä tahansa muu aamu, jolloin heräät liian väsyneenä ja toivot että voisit vaan jatkaa unia. Pakko silti nousta, sillä tänään oli ensimmäinen käynti lapsettomuus-asian tiimoilta polilla. Mitään jännitystä tai sellaista mulla ei ole asian suhteen ollut. Hyvä, jos olen muistanut mikä päivä on milloinkin, sillä sen verran hektistä on viime aikoina taas ollut. 

Polille oli suhteellisen helppo löytää ja tällä kertaa törmättiin vain ystävällisiin ihmisiin, toisin kuin viime keväänä kun kävin samaisessa sairaalassa päätäni kuvauttamassa. Yksi inhottavimpia vaiheita oli ilmoittautumis-luukulta käveleminen odotustilaan, jonne meidät neuvottiin, sillä matkalla oli toinen odotustila jota seurasi pitkä käytävä, jonka seinät oli koristeltu jäätävän kokoisilla hedelmöityshoito-julisteilla. Jes! Kattokaas kaikki, tässä mennään me epäonnistuneet. Onneksi näin toisenkin pariskunnan käytävällä myöhemmin, niin eipä tuntunut enää siltä että mä olen niin ainoa.

Itse lekuri oli huippumukava ja käytiin läpi esitietolomakkeet. Meikäläinen oli omaansa rustannut vielä hieman normaalia enemmän tietoa, nimittäin paperin taakse olin pistänyt kierrot ylös ja myös erilaiset kivut (myös ne yhdyntäkivut), positiiviset ja negatiivisten testien päivät jne. Tunsin ehkä itseni hieman ylireagoijaksi, mutta sain kuulla että tämä vaan helpottaa jatkoa, kun tiedetään tarkalleen viimeisen vuoden kierrot. Jotain siis olen tehnyt tietämättäni hyvin :) 

Miehen esitietolomakkeen kohdalla mun ärsytyskynnys täyttyi. Yhtäkkiä meidän lapsettomuus-asia ei ollutkaan enää tapetilla vaan jälleen käydään läpi hänen raittius-tarinaansa. Teki pariin otteeseen mieli keskeyttää tai hienovaraisesti tökätä kylkeen, että aikaa on rajallisesti, kiitos vaan. No jälleen sain myös kuulla kuinka hyvää tuo miehen sperma on, lähes pestyn kaltaista ja huippukamaa. Okei, eli enää siellä käytävällä kävelee vain yksiepäonnistuja ja yksi super-mälli. Vattu.

Perusjutut tutkittiin meikäläiseltä, miehen odotellessa käytävällä pyynnöstäni ja tämän jälkeen todettiin kaiken olevan näennäisesti okei. Tissit kopeloitiin ja sitten saikin vedellä kledjut niskaan ja mies palasi huoneeseen. Käytiin myös läpi kevään tutkimustulokset, joissa kaikki oli muuten ok, mutta ainakaan tuosta kierrosta en ollut ovuloinut. Ensin meinattiin aloittaa heti lääkkein ja pistoksin, mutta jostain syystä päädyttiinkin ratkaisuun jossa seuraavasta kierrosta tehdään aukiolotutkimus ja vasta sitten otetaan lääkkeitä. Tuntuu turhalta. Eihän ne tukossa voi olla jos olen viimeisen vuodenkin aikana raskautunut ja ties kuinka monesti neljän vuoden aikana. Noh, what ever, kunhan nyt tapahtuu jotain.

Mitä tästä kuitenkin jäi käteen. Lähinnä pettynyt fiilis. Ei niinkään itse visiittiin, eikä edes hoitosuunnitelmiin, vaan mieheen. Tämä on asia johon en todellakaan jaksaisi olla liittämässä hänen raittiuttaan koko aikaa ja varsinkaan sen jälkeen kuunnella autossa, kuinka hän ei oikein saanut mitään irti tuosta käynnistä. No sori! Olisit ollut vähän enemmän hiljaa ja kuunnellut, kuin keskittynyt siihen että ”hähää, tästäpä asiasta tiedänkin kaiken, joten puhutaan tästä ja anna mä järkytän sua ja sen jälkeen mollaan facebookissa, sen takia että sulle ei tämä mun alkoholismin hoitomuotoni olekaan niin tuttu”. Helvetti! Se on naistentautien lääkäri, erikoistunut lapsettomuuteen! 

Voin myös kertoa että olin helpottunut kuullessani, että lähdetään rauhallisesti ja lievillä hoidoilla liikkeelle. Niin eiköhän tämä herra alkanut sitten heti kyselemään kauhukuvia! ”Mitäs sitten jos ne putket onkin tukossa?” HALOO, no sitten ei varmaan tehdä kakaraa luonnollisesti! Siinä mä sitten istun ja kuuntelen, kuinka keinohedelmöitys sitten toimii. Joo kiitti, saanko nyt vaan oikeasti jäädä jännittämään sitä aukiolotutkimusta ja sen kipuja, ilman että mun tarvii ajatella että seuraavaksi perhana punkteerataan vähän munasoluja jotka sitten tekee lasissa vauvan alkuja sun MacGyver-siittiöidesi kanssa. Mur, hieman tilannetajua kiitos tai jatkossa tietopimennys on vieläkin suurempi, sillä vierailen näissä sitten yksin.

26.10.2012

Puuha-Petenä ihmissuhdeviidakossa



”Onko meillä muuta yhteistä kuin osoite?” Mielenkiintoinen kysymys.  En tiedä. Osoitekin on kyllä yhteinen, mutta onko koti? Itse tuppaan jatkuvasti muistuttamaan jollain tasolla siitäkin, että tämä on ensisijaisesti minun kotini ja hän on täällä kunnes toisin sovitaan. Ei todellakaan reilua, mutta kai se on jollain tasolla jokin puolustusmekanismi. Jokin turvaverkko, jotain minkä eteen itse näin aikoinaan kovastikin vaivaa ja jonka puolesta olen työskennellyt toistuvasti. Joka on ensimmäisenä prioriteettilistallani. Katto pään päällä.

Kysymykseen on olemassa eritasoisia vastauksia. Jos haluaa luetella, niin kyllähän sitä pitkän listan yhteisistä asioista saa. Ihan suurempia pohtimattakin. Ehkä tuota kysymystä tärkeämpää onkin sitten se, että onko meillä hänen mielestään tarpeeksi yhteisiä asioita, merkittäviä asioita. Onko minun mielestäni?

Kun tapasimme, oli molemmilla paljon omaa. Ystäviä, omaisuutta, työt, elämää. Mitä meillä nykyään on? Ystäviä minimaalisessa määrin, joskaan sitä ei pidä väheksyä, sillä laatu korvannee määrän. Omaisuuskin alkaa olla pitkälti yhteistä, samoin työt paikoitellen. Elämä on hyvinkin yhteistä. Pitäisikö tässä kohtaa kysyä, että onko meillä tarpeeksi omaa, jotta toisimme suhteeseen jotakin vai onko kaikki jo annettu?

Kun sitten haluaa jakaa jotakin tai tehdä jotakin, joka toisi itselle ja toiselle iloa, niin siitä seuraa kaikki tämä. Pohdinnat tulevaisuudesta. Ehkä se on hyväkin. Ehkä tämä pitäisi ottaa rakentavana keskustelun aloituksena. Jonkinlaisesta lupauksena huomisesta, josta tosin ei ole tietoa tai edes aavistusta millaisena se avautuu.

Keskustelut kulkevat pitkälti saman kaavan mukaan. ”Miten meni töissä?” vaikka oikeasti haluaisi kysyä ”Mitä sulle oikeasti kuuluu? Miltä susta tuntuu?”. Nuo kysymykset ovat vain kovasti paljon pelottavia. Ei ehkä niinkään edes vastauksen vuoksi, vaan ehkäpä juuri sen vastaamattomuuden takia. Kun yrittää keskustella jostakin tärkeämmästä, saa kasvoille iskun näkymättömällä, märällä rätillä. Eli ei mitään konkreettista, mutta kylmän tunteen. Tunteen siitä, ettet ole vastauksen arvoinen. Jotkut muut ovat ja siitä herää jälleen uusia tunteita. Mustasukkaisuutta.   

Aiemmin olin mustasukkainen hyvinkin fyysisistä asioista, nykyään enemmän henkisistä. Hän tuntuu ajattelevan edelleen enemmänkin fyysisellä tasolla. Loistavana esimerkkinä toimikoon tämä viimeisin, josta nämä pohdinnat saivat alkunsa. Mies ei kiinnitä huomiota, eikä ole läsnä. Ehkä läsnä olo pelottaa häntä. En tiedä. Tunnen tulevani hylätyksi, jätetyksi yksin. Sydän avataan muille, kuulemma hänen kaltaisilleen, jotka ymmärtävät. Entä sitten minä? Minä en hänen vastauksistaan päätellen lukeudu heihin, enkä koskaan voi häntä ymmärtää. Minunko sitten pitäisi avautua hänelle ja odottaa hänen ymmärtävän minua, minun kehnoa järjen juoksuani? Minunko pitäisi puhua jostakin muusta kuin työstä?

Joten asiat rullaavat samaa rataa ja päivän päätteeksi kysytään ”Miten töissä meni?” tai vaihtoehtoisesti minä henkisestä puolesta mustasukkaisena kuittailen hänen kaltaisistaan asettaen kysymykseni pirullisempaan muotoon ”Mitäs sun tyttöystävällesi kuuluu?” (Viitaten ystävään, jonka kanssa jaetaan kaikki henkinen puoli, samalla odottaen multa saavansa kaiken fyysisen. Mutisematta.

Onko elämä sitten sitä? Onko elämä palapeli? Yksi pala sieltä ja toinen täältä, jotta voidaan olla kokonaisia? Pitäisikö jonkun ihmisen olla toiselle ihmiselle isompi pala, jotakin suurempaa ja merkityksellisempää? Hänestä on hiljalleen tullut minulle sellainen. Merkityksellinen palanen. Tärkeä osa minua, haaveitani ja toiveitani. Joskaan en anna hänen sitä juurikaan tietää oikeastaan mistään. Sekin vain jälleen suojellakseni itseäni, jossa taas ei ole mitään järkeä. Lainatakseni tässä kohtaa Timo Rautiaisen sanoja 

Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin
Löysin lähelle itsekin
Mutta jos itseäni
Varjelin ja säästelin
Heti eksyin ja palelin

Mitä tästä opin vai opinko mitään? Tiedostan ehkä paremmin hänenkin epävarmuuttaan ja jossain määrin ymmärrän mistä se kumpuaa, eikä asialle voi muuta tehdä kuin antaa ajan kulua ja seistä rinnalla. Näyttää että tässä minä olen, enkä ole aikeissa lähteä mihinkään, enkä myöskään halua häntä pois. Sitä ei voi kai koskaan tietää tuottaako se tulosta, mutta jos haluan tai haluamme yhteisen kuvan palapeliimme, ei ole oikeastaan vaihtoehtoa. 

Tiedän että on asioita, joita hän ei yksinkertaisesti työstää kanssani, mutta tiedän myös sen että hän verhoaa monet asiat tällaisiksi, välttääkseen aitoa läheisyyttä. Tosin mikä minä olen peräänkuuluttamaan sellaista, missä itsekin olen vasta untuvikko, tai peräti ehkä vasta kuoriutumaton muna. Joskin olen huomannut että aito läheisyys puuttuu hänen monista muistakin ihmissuhteistaan. Eihän se tosin ole mikään puolustus, mutta asia jota ehkä hänen tulisi työstää.

Eli vastaus hänen kysymykseensä lienee, että meillä on tässä erilaisia työmaita. On ns. omat tontit, joita ei voi jättää hoitamatta, sillä silloin myös yhteinen tontti jää ränsistymään. On myös se yhteinen työmaa, jota ei vaan voi jättää hoitamatta, vaikka kuinka välillä väsyttäisikin ja ajattelisi että ”No, huomenna sitten”. Kuten joku viisas on sanonut, niin meillä on vain tämä päivä, käyttäkäämme se hyvin. Aina ei tietenkään voi jaksaa, mutta kuinka silloinkin asiat hoitaa, mahdollistaa työskentelyn huomenna. 

Elämän ja parisuhteen työmaa ei koskaan tule valmiiksi, tai ehkä jos niin kuvittelet, niin et ole tuntenut ikinä ketään remontointiriippuvaista ihmistä. Kun vihdoin asiat ovat juuri niin kuin niiden pitää ja talo kukoistaa, niin pitää seuraavaa räystäs lautaa alkaa nakuttelemaan paremmin kiinni, ennen kuin se on päässyt repsahtamaan. Oikeastaan vastaukseni onkin kysymys. Rakenna, remontoi, tuunaa, huolla ja ylläpidä. Tahdotko?

21.10.2012

äidillinen yö, lapseton aamu

Mulla on ollut ihana viikonloppu takana ja siitä huolimatta heräsin hetki sitten ja sain lohduttoman itkukohtauksen. Koitin päästä kainaloon, toinen ei herännyt ja itku yltyi.

Näin liian todellista unta. Mä elin läpi raskauden, tuskaisen synnytyksen ja lopulta sain syliini pienen pullean pojan. Ruskeat nappisilmät ja lähes musta, hahtuvainen takatukka. Nico.

En ole oikeastaan koskaan haaveillut pojasta, saati miettinyt nimeä. Enkä ikinä edes haluaisi nimeä Nico. Siitä huolimatta se uni oli parasta ja kamalinta mitä mulla on hetkeen ollut. En tiedä.. hajoilen nyt vaan, enkä saa kiinni mistään.

9.10.2012

Haastetta

Mymmeli laittoi minulle tällaista haastetta, joten päiväni kuluksi sen nyt sitten teen. Itse en haasta ketään, syystä että tämä on kiertänyt blogeissa jo tovin. Jokainen lukijani toki tehköön tämän, jolleivat jo ole tehneet (ja mielellään käyköön täällä huutamassa hep, niin tajuan tulla lukemaan tuotokset :D) 

 
10 vuotta sitten ...
* Olin ylä-asteikäinen ja elin varsinaista vuoristorataa. Kaikki tunteet olivat extra-vahvoja, eli kun vihattiin niin sitten niin tehtiin sydänjuuria myöden. Tai kun rakastettiin niin sekin tapahtui räiskyvästi ja polttavasti. Tällöin haaveiltiin muuttamisesta kimppakämppään ystävän kanssa, jonka kanssa yhteydet lakkasivatkin peruskoulun jälkeen kun kumpainenkin suunnisti sitten eri kaupungeihin.
5 vuotta sitten ...
* Lopettelin opintojani eräällä paikkakunnalla ja erosin opiskeluaikaisesta poikaystävästäni. Muutin toiseen kaupunkiin, hankin töitä ja 364 päivää myöhemmin olin löytänyt uuden rakkauden.

3 vuotta sitten ...
* Edelleen samaa rakkautta, mutta tällöin oli jo kaupunki jälleen vaihtunut. Samoin työ oli muuttunut opiskeluksi ja satunnaisiksi iltatöiksi.
* Olin paljon lihavampi.

1 vuosi sitten ...
* Jälleen uusi kaupunki. Välissä toinenkin kaupunki. Pari vakituista duunia jäänyt taakse, samoin yksi pätkä työ.
* Pari kuukautta takana nykyistä duunia ja vajaa vuosi uutta kotia, joka ei vielä tässäkään vaiheessa tuntunut kodilta. Edelleen haaveilin muutosta toiseen kaupunkiin. Taas.
* Miehen kanssa ongelmia paratiisissa pitkin vuotta, vaikka tahdon -sanastakaan ei ollut kulunut kuin pari hassua kuukautta.
* Olin pudottanut painoa 18kiloa.

Kuluneena vuonna ...
* Mies raitistui, ongelmia työstetty.
* Vauvakuume tuli myönnettyä itselle.
* Lapsettomuuden hyväksymistä ja varovaisia askeleita kohti hoitoja.
* Karvaisten vauvojen hankintoja.
* Kouluttauduin lisää.
* Nousin esimiesasemaan.
* Koti on alkanut tuntuntumaan kodilta. Ei enää muuttokaipuita (paitsi ehkä toisenlaiseen taloon, ehkä maallekin jopa ;))
* Olin kerännyt viitisen kiloa menetetyistä takaisin ja nyt niistä koitetaan jälleen eroon.

Eilen minä ...
* Löhöilin koko päivän.
* En jaksanut kokkailla.
* Tunsin oloni kipeäksi.
* Luin yön läpi lapsettomuusblogeja.








Tänään minä ...
* Kävin tohtorilla, joka tuntui ihan puoskarilta. Korvia särkee, ei apuja.
* Tarkistin autosta rengaspaineet ja pesin tuulilasin.
* Kävin huoltoasemalla aamukahvilla.
* En taida jaksaa meikata, vaan mennä töihin all naturel.
 
Huomenna minä ...
* Kouluttaudun jälleen.
* Lepään varmaan tätä oloa pois.

Ylihuomenna minä ...
* Menen jälleen lääkärille. Tällä kertaa koivesta.
* Pyrin käymään uimassa, jos olo sen sallii.

Vuoden päästä minä ...
* Olen toivottavasti äiti.
* Tai vaihtoehtoisesti edes laiha.
* Mutta toivottavasti kuitenkin kaikesta huolimatta onnellinen.

29.9.2012

Pääsääntöisesti onnellinen.



Istun olohuoneen lattialla, lähes pimeässä asunnossa. Ainoat valon lähteet ovat tämä tv-ruutu, jolle nämä sanat ilmestyvät ja valtava määrä kynttilöitä, joita on parvekkeelta makuuhuoneeseen saakka. Tämä on minun vapaa lauantai-iltani.

Viime viikot ovat olleet äärettömän stressaavia. Sain koulun tosiaan päätökseen ja olenkin keskittynyt täysillä töihin. Minulle suullisesti luvattu parempi työsopimus ei sitten onnistunutkaan, joka on nostanut v*tutus-käyrät aivan uusiin lukemiin. Aikani kiukuteltuani miehelleni, siskolleni ja ystävilleni, tulin siihen päätökseen, että en ota enää mitään stressiä työstä. Hoidan duunini listoihin merkittyinä aikoina, mutta mitään joustoa on minulta enää turha odottaa. En aio enää oman mielenrauhani ja fyysisen kuntoni uhalla tanssia toisten pillin mukaan. Ei enää ylimääräisiä palavereita, sairaslomatuurauksia tai edes ruokatunnin uhraamista työlle. Miksi minä antaisin enempää kuin työsopimuksessani vaaditaan, kun kerran siitä ei sovitusti palkita?

Niimpä päätin aloittaa itsestäni. Merkittävämpänä asiana mainittakoon, että uskalsin tarttua puhelimeen ja lähteä huoltamaan omaa terveyttäni. Saa nähdä mitä tohtori tuumaa koivestani ja onko tiedossa sairaslomaa, mutta tällä hetkellä se ei minua juurikaan liikuta. Vielä tarvitsee soittaa toiselle tohtorille aikaa ja lähteä selvittämään syitä toiseen ongelmaan, joka myös vaikeuttaa tätä beibiytymistä – nimittäin niihin ”yhdyntäkipuihin” aion puuttua pikimmiten. Minä olen oman elämäni tärkein asia ja aion sen mukaan elääkin.

Päätöksestä huolimatta valitettava fakta on että tämä työsopimus, joka takaa nykyisen toimeentuloni, ei riitä. Tämän vuoksi mollin sivut ovat tulleet tutuiksi ja myös tuottaneet tulosta. Käväisin nimittäin eräässä haastattelussa, saaden paikan. En kuitenkaan ole luovuttanut päätoimeni suhteen, joka on minulle kuitenkin työrintamalla se tärkein, joten lupauduin ainoastaan extraajaksi tähän uuteen työhön. Odotan innolla kun pääsen oppimaan uutta (tai kertaamaan vanhaa oikeastaan, uudessa paikassa vain) ja saamaan sieltä erilaista energiaa näihin pimeneviin iltoihin.

Energiatasojani olen päässyt jo parantamaan hyvinkin konkreettisilla asioilla. Ruokavalioon olen kiinnittänyt enemmän huomiota ja uskon sen tuottavan tulosta. Ulkoisessa habituksessa ei ole vielä näkyviä merkkejä, mutta olo on jo parempi. Myös tupakointi on jäänyt olemattomiin. Tosin sähkötupakan avustuksella, mutta kuitenkin. Sitä pössyttelen sen verran vähän ja mietoja litkuja, että pian voinen siirtyä nikotiinittomiin valmisteisiin, jonka jälkeen voikin jättää koko sauhuttelun historiaan.

Makuuhuoneeseemme olemme panostaneet myös, nimittäin unen laatua ajatellen. Sängystä löytyy uusi kehon mukaan muotoutuva petauspatja ja samaa materiaalia olevat tyynyt. Myös uudet muhkeat, mutta kevyet peitot tuli hankittua ja tietysti uudet lakanasetit. Kyllä niiden seassa on kelvannut nukkua (ja välillä vähän puhkuakin ;) )

Joten kaiken kaikkiaan minulla on aika hyvä fiilis päällimmäisenä ja pian onkin jo marraskuu, jolloin pääsee kuulemaan polille mitä uutta ja konkreettista pääsemme tekemään raskautumisen eteen. Eli kyllä tämä tästä, pitää vain luottaa että elämä kantaa <3

13.9.2012

Kipuinen Tikitin

Edelleen eletään YK 56:ta. Kiertopäiviä on kertynyt jo 36 ja menkat on näin ollen myöhässä jo viikon. Enpä oikeastaan olen yllättynyt, vaikka raskauden mahdollisuuteen en usko, sillä seksiä meillä on ollut aivan minimaalisen vähän. Jostain syystä yhdynnät ovat alkaneet aiheuttaa minulle aivan jäätäviä kiputiloja jälkeen päin. Alavatsaa särkee säteillen selkään niin että perseessä asti tuntuu ja niin kuin se olisi pahinta, mutta ei. Vaikka liikkuisin miten tai olisin liikkumatta saan niin jäätäviä kramppeja, että koko keho värähtää tikkusuoraksi ja alkaa väkisinkin itkettää. Tätä sitten jatkuu koko ilta ja aamulla on jäljellä enää nuo kivut, ilman kramppeja. Melkein viikon kestää toipua tuosta, sillä juiliminen vaan jatkuu. Eli eipä kauheesti herää himot, kun kauhukuvat pyörii silmissä.

Lisäksi tein raskaustestin tuossa sunnuntaina ja se ei ainakaan havainnut raskautta, joten uskon sitä ja niin montaa epäonnistunutta kiertoa, että eih. Tää on nyt vaan jotain muuta. Ainoa kysymys on, että kannattaako mun mennä jo lääkäriin vai pitäisiköhän odottaa sinne polille saakka? Eihän tää voi olla normaalia, että monta vuotta kuukautiset pyörii aina ajallaan ja nyt sitten pomppivat miten sattuu. Niin ja siihen kun lisää nämä yhdyntäkivut niin elämä ei ole enää lainkaan normaalia. Ehdin jo mielessäni pyörittämään ajatusta, että jospa silloin kun oli se keskenmeno, siitä olisi seurannut kaikki tämä. En nimittäin muista että tällaisia kipuja olisi tullut koskaan ennen sitä.. Ehkä ei kannattaisi jossitella, vaan soittaa tohtoritohtorille.

26.8.2012

Lomailua

Olo on kerrassaan mainio ja levännyt. Saikkua ja kesälomaa on takana jo reipas viikko, johon mahtuu vaikka mitä. Ensimmäisten lepopäivien jälkeen suunattiin saaristoon mökkeilemään, kauas kaikesta. Mökki oli pieni ja halpa, mutta oikein riittävä parin päivän todellisuus pakoiluun. Sai tuijottaa merta, matkustaa lautalla, vierailla pienessä marketissa, nukkua sateen ropistessa ja maata auringossa rantakallioilla.


Tuli kierreltyä Turun seurun kirppiksillä, sekä tietysti käytyä katselemassa kasvitieteellisen puutarhan syksyä. Hyvää ruokaa meille tarjoili erinäiset ravintolat loman aikana, mutta myös nuotiolla kärytetty makkara maistui oikeinkin hyvälle upeissa maisemissa. Siinä sivussa miehen kanssa Juha Vuorisen tuotantoa vuorotellen toiselle lukien.


Ilta.aurinkoa mökin rappusilta 20.8.2012 klo 21:05

Mökkireissun päätteeksi pulahdettiin Caribian kylpylässä, josta suunnistimme anoppilaan vielä pariksi päiväksi. Tulipa rakenneltua puuliiteriä ja pengottua myös vinttejä, josta löytyi jonkin verran tuunattavaa. Eli jälleen kodin moderneiden kamppeitten vastakohdaksi saatiin kaikkea vanhaa.

 Tutun tutulta haalittu radio <3




Market- ja IKEA-sälää


Mummuni vanha kapioarkku, 
jonka joku oli 70-luvlla keksinyt
maalata oranssiksi ja joka kylppärissä
hiottiin tällaiseksi ja sioitettiin sohvapöydäksi



Anoppilasta löytyneet ja tuunatut hattuhylly/naulakko 
ja kenkätelineksi muuttnut hyllykkö


Isäni tekemä arkku, joka sijoittui eteiseen mieheni 
korjatua siitä saranat


Sohva, joka löytyi käytettynä edullisesti ja toimii tällä 
hetkellä juuri tässä asussa löhöilylinnakkeenani

Nyt on meneillään viimeinen lomapäivä, jota kulutan tässä sohvalla mutustaen uunilohta ja salaattia. Huomenna paluu koulun penkille, josta seuraa valmistuminen keskiviikkona. Niin ja tulihan tässä ensimmäinen hääpäiväkin vietettyä, joten voitte olla varmoja, että eipä ole beibiytymiset ehtinyt mieltä pyörittää ja hyvä niin.

Nyt aion palata hiukan tuloslaskelmien maailmaan, joten palaillaan (toivottavasti jatkossakin näin hyvin fiiliksin) <3

18.8.2012

Vammajalka.

On mennyt huomattavasti mukavammin viime aikoina. Kun päätin luopua koko yrittämisestä niin olo on ollut paljon kevyempi. Mies ei ihan täysin vielä ymmärrä, että miten voi olla luovuttanut mutta samalla aika lapsettomuuspolille saa olla varattuna.

Noh ensinnäkin. Kävi miten kävi, niin aion siellä polilla käydä. Ihan vaan jo itseni vuoksi, jotten syyllistä jatkuvasti itseäni. "Jos mä en olisi näin huono, niin tää vois olla paremmin" tai "jos mä en joskus olis tehnyt näin, niin mä voisin olla jo raskaana" jne. Turhia ajatuksia, sillä tiedän että mä kykenen raskautumaan ihan luomuna, mutta se miksi se on niin vaikeaa ja löytyykö siihen sitten apuja, niin sellaisista haluan käydä kyllä juttelemassa.

En tiedä haluanko vielä mitään hoitoa. En tiedä olenko päässyt vielä sille asteelle, että olenko mä valmis oikeasti menemään hedelmällisyyshoitoihin. Kuulostaa jotenkin vielä enemmän omaan korvaan epäonnistumiselta (naisena). Enkä mä tiedä onko muutenkaan ihan paras aika millekään niin suurelle, kun on monia pikkuasioita (joista sitten kasvaa suuria) jotka tahtoisin kuntoon, ennen kuin voin taas keskittyä edes koko lapsi-touhuun.

No miten sitten kotona. Ilmapiiri on yleisesti ottaen parempi. Joskin hieman varauksellinen, mutta parempi. Paikoitellen alkaa olemaan jo ihan oikeastikin onnellinen olo. Moni asia toki siihen varmasti vaikuttaa, joista esimerkkinä mainittakoon että kerroin vihdoin ja viimein eräälle parhaista ystävistäni missä meillä mennään. Hän oli aidosti pahoillaan ja ehkä hieman surullinen kun en ole hänelle näistä asioista puhunut. Nyt puhuttiin. Juotiin niin että pää oli kipeä seuraavana päivänä, mutta maailma tuntui huomattavasti paremmalta paikalta sen jälkeen.

Fiilistä ei latista edes se että polvet jälleen vihoittelee ja juokseminen on täysin mahdotonta nyt. Töissäkään ei pysty käymään ja tähystystä povaili edellinen erikoislääkäri. Lähetettä tosin vielä odotellaan, jotta menee sitten firman pussista eikä mun omasta. Siihen asti nyt ainakin lepoa, jei!



9.8.2012

I'ts my life.

Menkat alkoi. Laskin että kyseessä on jo kierto nro 56. Turvakaukalolle on uusi koti. Täysin en luovuttanut silti. Ac/Dc-body on ja pysyy. Jos vaikka joskus. Ensielämässä. En yritä, en odota enkä pety. Elän tavallista elämää ja keskityn parantamaan nykyistä elämänlaatua. Katsotaan sitten jos syksymmällä on fiilikset toiset.

Tenavat on taas kylässä. Eivät ärsytä niin kovin kuin ennen. Olkoot. Eivät oo multa pois. Samoin muiden raskaudet ovat lakanneet v*tuttamasta. Eipä muuta nekään mitään. En välitä enää myöskään miehen tyhmäilyistä. Tiedän että lopulta elämääni voin vaikuttaa vain minä itse.

30.7.2012

Kutsu

Niin nyt se sitten tipahti; kutsu lapsettomuuspolille. Aika tosin on vasta marraskuulle. Enpä oikein tiedä mitä tunnen koko asiaa kohtaan. Jotenkin on jo niin lannistunut olo, että tekisi mieleni perua koko homma. Toisaalta marraskuuhun on vielä aikaa, joten ehkä kannattaa vaan antaa olla, ainakin toistaiseksi.

Mitäs jos sinne sitten menee? Voihan sen jälkeenkin todeta että ei. Eihän mitään ole kiveen hakattu, vaikka sitä vaan käväisisi. Ehkäpä sitten saisin kuulla ne omat labratuloksetkin keväältä.

Melko ristiriitainen olo. Toisaalta ei tunnu miltään ja toisaalta kirvelee edes vilkaista opusta, joka kutsun mukana tuli "hedelmöityshoidot". Enhän minä voi sellaisia ainakaan tarvita? Ja jos tarvisinkin, niin eihän mun alunperinkään olisi pitänyt joutua tähän tilanteeseen, että edes pohtisin asiaa. Saatanan aivot ja mielenmuutokset.

26.7.2012

Valheiden viidakko

Miten sitä osaakaan välillä halveksia ja lähestulkoon vihata omaa miestään? Jo suhteemme alussa mulle selvisi, että hänellä oli jokin kummallinen tapa puhua ihmisille paskaa. Siis ihan arkisista ja tavallisista asioista, joilla ei ole mihinkään mitään merkitystä ja silti juuri sellaisia piti sävyttää ihan erilaisiksi. Parasta tässä tavassa oli se että se ei toiminut lainkaan järkevästi. Ymmärrän jos joku valehtelee jonkin asian mieleisekseen, tai välttyäkseen joltain suurelta harmilta, eli pienet valkoiset valheet ja sitten niissä pysytään. Hänen tapansa toimia oli täysin päin vastainen. Jokaiselle ihmiselle eri tarina ja kun niistä jäätiin kiinni, niin löytyi satamiljoonaa selitystä miksi näin. Hmmm.. Kuulostaa ihan paikoitellen omalta äidiltäni, joka saattoi väittää punaisen olevan sininen vaikka jokainen ihminen näkee jopa persesilmällään, ettei niin ole.

Siellä saatatte nyt huokailla, että itseppä tiesit mihin soppaan lusikkasi työnsit. No näinpäs tein, mutta tiedättehän sen kun suhteen alussa haluaa vaan uskoa hyvää ja toivoo parasta. Tämän jälkeen tuli raitistumisprosessi, jonka jälkeen elämä olikin jälleen hienoa. Löysin jälleen syyn kaikelle inhottavalle mitä on matkan varrella sattunut ja mikä parasta, nythän ongelma on poissa, kun kerran hän ei juo enää.

No juomisesta ei tunnu olevan pelkoa. Enkä mä sitä voikaan pelätä, muutenhan menee koko elämä ohi jos mietin vain että huomenna kaikki saattaa olla päin hevonpuota. Pikkuhiljaa se paskanjauhaminen on vaan palautunut arkirutiineihin. Huomaan herran laittavan kolikon jos toisenkin pelikoneisiin, sivuhistoriasta löydän veikkauksen ja kotoa Eurojackpot -kuponkeja yms.. Aivan sama, ei ole mun rahat ja omapahan on ongelmansa. Jaksa joka helvetin kerta olla se aikuinen, joka muistuttaa että hei sä olet addikti! Mene hoitoon, käy ryhmissä, lakkaa toi helvetin sählääminen.

Ja niinkuin tuo pelaaminen olisi edes pahinta. Olipa herra keksinyt sepittää kaverilleni kuinka meillä on L.A. tammikuussa! Niinkun haloo! Voin kertoa että mä näin punaista kun ystäväni soitti mulle ja kysyi asiaa. Olisi varmasti miehestäkin mukavaa kuunnella, kun mä keksisin satuja hänen ystävilleen ja vieläpä asioista, jotka eivät helvetti sentään ole mitään leikin laskun kestäviä ja hänelle arkoja asioita! Kun kysyn syytä on vastassa hiljainen mies, esittää loukkaantunutta. Ilmeestä näkee, että miten sä voit korottaa mulle ääntäs, kun mä haluan tulla kohdelluksi kunnolla. Miksi helvetissä mun pitäisi kohdella häntä kunnioittavasti ja puida asioita rauhallisesti läpi, jos hänenkään ei tarvitse miettiä yhtään mitään, mitä suustaan päästää ja kenelle!

Mä alan olemaan tähän niin saatanan väsynyt. Enää ei ole niitä vaaleanpunaisia laseja. Enää en jaksa uskoa ja toivoa. Enää en halua kuulla enää yhtäkään selitystä, varsinkaan kun hän ei edes ongelmiaan tunnu työstävän. Tuntuu että jokainen anteeksipyyntö on hänelle kuin syntien anteeksianto ja jonka jälkeen kaikki on normaalia. Ei tunnu tajuavan, että jokainen tällainen asia ajaa mua vaan kauemmaksi ja saa olemaan hetkittäin jopa kiitollinen lapsettomuudesta.

Tähän listaan voisin lajitella vielä lisää loputtomia valheita, laskujen hoidosta, kauppareissuihin yms. mutta ei se hyödytä mitään. Pointti on kuitenkin se, että eniten mua loukkaa toisen käyttäytymisessä se että pitääköhän mua oikeasti niin idioottina! Niin tyhmänä, etten tajuaisi missä mennään. Lujaa alaspäin, kunnes hän oikeasti on löytänyt sen pohjansa. Oikeasti valmis käymään hoidoissa ja työstämään asioita. Siitä mä en tiedä olenko mä hänen rinnallaan silloin, vaikka lupailinkin että myötä- ja vastamäessä, mutta joskus sitä mäkeä vaan tuntuu olevan liikaa. Ja vaikka rakkautta on ja tahtoakin, mutta en jaksaisi tahtoa yksin, kun palkinnoksi on kaikki tuo ja vähän päälle.

Ehkä tämä on taas vaan näitä päiviä, jolloin kaikki negatiivinen pulppuaa pintaan ja tulee kärjistetysti ulos, mutta tämäkin on tehtävä.


23.7.2012

Missä vika?


Luin erästä blogia, jossa lapsettomuuden syynä oli miehen täydellisesti puuttuvat siittiöt. Mietin meidän tilannetta. Olisiko mun helpompi olla, jos syy olisi toisessa? Meikäläisen mäkättävällä luonteella kun on varustettu, niin luulen että mun mies lähtis alta aikayksikön tästä sopasta pois. Entäpä sitten kun syy on minun? Itsesyytökset ei vaan auta, vaikkakin sitä tulee harrastettua alitajuisesti toistuvasti. 

Voisikohan vaan olla jos mä olenkin valinnut väärät miehet. Niin nykyisen kuin entisenkin. Tiedättehän? Kummassakaan ei sinällään vikaa, mutta jokin vaan ei onnistu. Onhan näitäkin tapauksia nähty nimittäin – vuosikausien yritystä ja sitten uudessa suhteessa sikisty samantien. Enkä nyt sano että mun mies olisi mulle väärä ihminen, päinvastoin nautin hänen seurastaan niin sängyssä, kuin sen ulkopuolellakin ja se seksikin toimii. Tarkoitin että ehkä joku mitätön fysiologinen seikka estää raskautumisen, vaikka rakkautta ja yritystä riittääkin.  

Tai jos uskoisin Jumalaan, niin voisin sanoa että jokin korkeampi voima estää tämän. You know? Vikaa ei kenessäkään, mutta lopputulosta ei vaan synny. Taidankin pyrkiä tähän ajatukseen, vaikka toisaalta nyt kun sitä lukee tästä näytöltä, niin se kuulostaa melkein surullisemmalta. Vielä epämääräisemmältä ja hankalammalta asialta saada pois päiväjärjestyksestä, jotta lopputulos saataisiin mieluisaksi.

Ehkä on vain parempi olla jälleen analysoimatta yhtään mitään, kun siitä tulee vaan taas loputon oravanpyörä ja pian ei ajatusmaailmaani juurikaan muuta mahdu, kuin teorioita (salaliitto -sellaisiin saakka) ja epämääräisiä yrityksiä ratkoa niitä. Parempi napata koira remmin päähän ja lähteä hölkälle, jotta oma itseinho ehkä hieman hälvenee sillä. Parempi antaa olla ja välttää stressiä.

Antaa teorian olla ja eletään käytännössä – ovulaatiota odotellessa ;)