Vammajalka.

On mennyt huomattavasti mukavammin viime aikoina. Kun päätin luopua koko yrittämisestä niin olo on ollut paljon kevyempi. Mies ei ihan täysin vielä ymmärrä, että miten voi olla luovuttanut mutta samalla aika lapsettomuuspolille saa olla varattuna.

Noh ensinnäkin. Kävi miten kävi, niin aion siellä polilla käydä. Ihan vaan jo itseni vuoksi, jotten syyllistä jatkuvasti itseäni. "Jos mä en olisi näin huono, niin tää vois olla paremmin" tai "jos mä en joskus olis tehnyt näin, niin mä voisin olla jo raskaana" jne. Turhia ajatuksia, sillä tiedän että mä kykenen raskautumaan ihan luomuna, mutta se miksi se on niin vaikeaa ja löytyykö siihen sitten apuja, niin sellaisista haluan käydä kyllä juttelemassa.

En tiedä haluanko vielä mitään hoitoa. En tiedä olenko päässyt vielä sille asteelle, että olenko mä valmis oikeasti menemään hedelmällisyyshoitoihin. Kuulostaa jotenkin vielä enemmän omaan korvaan epäonnistumiselta (naisena). Enkä mä tiedä onko muutenkaan ihan paras aika millekään niin suurelle, kun on monia pikkuasioita (joista sitten kasvaa suuria) jotka tahtoisin kuntoon, ennen kuin voin taas keskittyä edes koko lapsi-touhuun.

No miten sitten kotona. Ilmapiiri on yleisesti ottaen parempi. Joskin hieman varauksellinen, mutta parempi. Paikoitellen alkaa olemaan jo ihan oikeastikin onnellinen olo. Moni asia toki siihen varmasti vaikuttaa, joista esimerkkinä mainittakoon että kerroin vihdoin ja viimein eräälle parhaista ystävistäni missä meillä mennään. Hän oli aidosti pahoillaan ja ehkä hieman surullinen kun en ole hänelle näistä asioista puhunut. Nyt puhuttiin. Juotiin niin että pää oli kipeä seuraavana päivänä, mutta maailma tuntui huomattavasti paremmalta paikalta sen jälkeen.

Fiilistä ei latista edes se että polvet jälleen vihoittelee ja juokseminen on täysin mahdotonta nyt. Töissäkään ei pysty käymään ja tähystystä povaili edellinen erikoislääkäri. Lähetettä tosin vielä odotellaan, jotta menee sitten firman pussista eikä mun omasta. Siihen asti nyt ainakin lepoa, jei!