Puuha-Petenä ihmissuhdeviidakossa

”Onko meillä muuta yhteistä kuin osoite?” Mielenkiintoinen kysymys.  En tiedä. Osoitekin on kyllä yhteinen, mutta onko koti? Itse tuppaan jatkuvasti muistuttamaan jollain tasolla siitäkin, että tämä on ensisijaisesti minun kotini ja hän on täällä kunnes toisin sovitaan. Ei todellakaan reilua, mutta kai se on jollain tasolla jokin puolustusmekanismi. Jokin turvaverkko, jotain minkä eteen itse näin aikoinaan kovastikin vaivaa ja jonka puolesta olen työskennellyt toistuvasti. Joka on ensimmäisenä prioriteettilistallani. Katto pään päällä.

Kysymykseen on olemassa eritasoisia vastauksia. Jos haluaa luetella, niin kyllähän sitä pitkän listan yhteisistä asioista saa. Ihan suurempia pohtimattakin. Ehkä tuota kysymystä tärkeämpää onkin sitten se, että onko meillä hänen mielestään tarpeeksi yhteisiä asioita, merkittäviä asioita. Onko minun mielestäni?

Kun tapasimme, oli molemmilla paljon omaa. Ystäviä, omaisuutta, työt, elämää. Mitä meillä nykyään on? Ystäviä minimaalisessa määrin, joskaan sitä ei pidä väheksyä, sillä laatu korvannee määrän. Omaisuuskin alkaa olla pitkälti yhteistä, samoin työt paikoitellen. Elämä on hyvinkin yhteistä. Pitäisikö tässä kohtaa kysyä, että onko meillä tarpeeksi omaa, jotta toisimme suhteeseen jotakin vai onko kaikki jo annettu?

Kun sitten haluaa jakaa jotakin tai tehdä jotakin, joka toisi itselle ja toiselle iloa, niin siitä seuraa kaikki tämä. Pohdinnat tulevaisuudesta. Ehkä se on hyväkin. Ehkä tämä pitäisi ottaa rakentavana keskustelun aloituksena. Jonkinlaisesta lupauksena huomisesta, josta tosin ei ole tietoa tai edes aavistusta millaisena se avautuu.

Keskustelut kulkevat pitkälti saman kaavan mukaan. ”Miten meni töissä?” vaikka oikeasti haluaisi kysyä ”Mitä sulle oikeasti kuuluu? Miltä susta tuntuu?”. Nuo kysymykset ovat vain kovasti paljon pelottavia. Ei ehkä niinkään edes vastauksen vuoksi, vaan ehkäpä juuri sen vastaamattomuuden takia. Kun yrittää keskustella jostakin tärkeämmästä, saa kasvoille iskun näkymättömällä, märällä rätillä. Eli ei mitään konkreettista, mutta kylmän tunteen. Tunteen siitä, ettet ole vastauksen arvoinen. Jotkut muut ovat ja siitä herää jälleen uusia tunteita. Mustasukkaisuutta.   

Aiemmin olin mustasukkainen hyvinkin fyysisistä asioista, nykyään enemmän henkisistä. Hän tuntuu ajattelevan edelleen enemmänkin fyysisellä tasolla. Loistavana esimerkkinä toimikoon tämä viimeisin, josta nämä pohdinnat saivat alkunsa. Mies ei kiinnitä huomiota, eikä ole läsnä. Ehkä läsnä olo pelottaa häntä. En tiedä. Tunnen tulevani hylätyksi, jätetyksi yksin. Sydän avataan muille, kuulemma hänen kaltaisilleen, jotka ymmärtävät. Entä sitten minä? Minä en hänen vastauksistaan päätellen lukeudu heihin, enkä koskaan voi häntä ymmärtää. Minunko sitten pitäisi avautua hänelle ja odottaa hänen ymmärtävän minua, minun kehnoa järjen juoksuani? Minunko pitäisi puhua jostakin muusta kuin työstä?

Joten asiat rullaavat samaa rataa ja päivän päätteeksi kysytään ”Miten töissä meni?” tai vaihtoehtoisesti minä henkisestä puolesta mustasukkaisena kuittailen hänen kaltaisistaan asettaen kysymykseni pirullisempaan muotoon ”Mitäs sun tyttöystävällesi kuuluu?” (Viitaten ystävään, jonka kanssa jaetaan kaikki henkinen puoli, samalla odottaen multa saavansa kaiken fyysisen. Mutisematta.

Onko elämä sitten sitä? Onko elämä palapeli? Yksi pala sieltä ja toinen täältä, jotta voidaan olla kokonaisia? Pitäisikö jonkun ihmisen olla toiselle ihmiselle isompi pala, jotakin suurempaa ja merkityksellisempää? Hänestä on hiljalleen tullut minulle sellainen. Merkityksellinen palanen. Tärkeä osa minua, haaveitani ja toiveitani. Joskaan en anna hänen sitä juurikaan tietää oikeastaan mistään. Sekin vain jälleen suojellakseni itseäni, jossa taas ei ole mitään järkeä. Lainatakseni tässä kohtaa Timo Rautiaisen sanoja 

Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin
Löysin lähelle itsekin
Mutta jos itseäni
Varjelin ja säästelin
Heti eksyin ja palelin

Mitä tästä opin vai opinko mitään? Tiedostan ehkä paremmin hänenkin epävarmuuttaan ja jossain määrin ymmärrän mistä se kumpuaa, eikä asialle voi muuta tehdä kuin antaa ajan kulua ja seistä rinnalla. Näyttää että tässä minä olen, enkä ole aikeissa lähteä mihinkään, enkä myöskään halua häntä pois. Sitä ei voi kai koskaan tietää tuottaako se tulosta, mutta jos haluan tai haluamme yhteisen kuvan palapeliimme, ei ole oikeastaan vaihtoehtoa. 

Tiedän että on asioita, joita hän ei yksinkertaisesti työstää kanssani, mutta tiedän myös sen että hän verhoaa monet asiat tällaisiksi, välttääkseen aitoa läheisyyttä. Tosin mikä minä olen peräänkuuluttamaan sellaista, missä itsekin olen vasta untuvikko, tai peräti ehkä vasta kuoriutumaton muna. Joskin olen huomannut että aito läheisyys puuttuu hänen monista muistakin ihmissuhteistaan. Eihän se tosin ole mikään puolustus, mutta asia jota ehkä hänen tulisi työstää.

Eli vastaus hänen kysymykseensä lienee, että meillä on tässä erilaisia työmaita. On ns. omat tontit, joita ei voi jättää hoitamatta, sillä silloin myös yhteinen tontti jää ränsistymään. On myös se yhteinen työmaa, jota ei vaan voi jättää hoitamatta, vaikka kuinka välillä väsyttäisikin ja ajattelisi että ”No, huomenna sitten”. Kuten joku viisas on sanonut, niin meillä on vain tämä päivä, käyttäkäämme se hyvin. Aina ei tietenkään voi jaksaa, mutta kuinka silloinkin asiat hoitaa, mahdollistaa työskentelyn huomenna. 

Elämän ja parisuhteen työmaa ei koskaan tule valmiiksi, tai ehkä jos niin kuvittelet, niin et ole tuntenut ikinä ketään remontointiriippuvaista ihmistä. Kun vihdoin asiat ovat juuri niin kuin niiden pitää ja talo kukoistaa, niin pitää seuraavaa räystäs lautaa alkaa nakuttelemaan paremmin kiinni, ennen kuin se on päässyt repsahtamaan. Oikeastaan vastaukseni onkin kysymys. Rakenna, remontoi, tuunaa, huolla ja ylläpidä. Tahdotko?