Tänään on selkeästi parempi päivä kun vertaa viimeaikoihin. Sain nostettua eilen luurin ja soitettua ihmiselle, jonka tiedän olevan aina valmis auttamaan, jos hätä on todellinen. Itsellä vaan ei tuo ylpeys tahdo antaa periksi hänen edessään, että mä en olekaan niin taitava ja kypsä ihminen aina, ettenkö onnistuisi sotkemaan asioita. No kun tuossa aiemmin valittelin että raha-asiat ovat päin hevon puota, niin voin kertoa että tilanne on nyt parempi. Eihän se hyvä ole, mutta on parempi olla velkaa perhepiirissä ja sumplia maksuja sitten keskenään, kuin taistella virallisten tahojen kanssa, jotka tykkäävät nostella korkoja ja asetella milloin minkäkinlaisia ehtoja. Kyllä tässä pidemmän pätkää saa silti unohtaa suurimmat hurvitukset ja hankinnat, mutta ainakaan ei tarvitse kaurapuuro/makaroni-linjalla elellä. Niin ja onneksi on sitten noita virikeseteleitä, niin pääsee ehkäpä niiden avulla hiukan arkea pakoon aina välillä.
Nyt kun mieli on selkeästi keveämpi ja olo parempi niin se kyllä näkyy ja tuntuu. Viime yönä vedeltiin siemenet sisään ja nyt sitten pitäydytään seksistä ainakin vuorokausi. Ei niin helppoa, mutta onneksi sitä voi sekstailla itsensä kanssa, jos oikein kova tarve jostain syystä yllättää. Senhän kuitenkin pitäisi olla seksiä ihan yhtälailla ihmisen kanssa, jota rakastat. Meikäläisellä on tosin tässäkin rakkaussuhteessa, se inho-momentti mukana aina välillä, kuten missä tahansa ihmissuhteessa. Ehkäpä sitä joskus oppisi rakastamaan itseään ja muita ehdoitta.
31.1.2012
30.1.2012
Lyhyt oppimäärä
Pitkän pitkä bloggailutauko heti tähän kättelyyn antaa meikäläisestä varmaan todella skarpin kuvan, niin että nekin jotka ovat lukijaksi tänne eksynyt ovat päätyneet varmaan pariin kertaan ihmettelemään, että olikohan tuo ensimmäinen teksti vain paljon melua tyhjästä. Tässä on kuitenkin pari ongelma. En halua suoltaa tavallista tekstiä. Jotenkin vaadin itseltäni enemmän. Haluan käyttää verbaaliakrobatiaa niin paljon kuin suinkin ja saada aikaan mahdollisimman rikasta tekstiä, päiväkirjamaisen jorinan sijaan. Joskaan sellaisissakaan mitään vikaa ole, itsekin sellaisia blogeja lueskelen, vaadin vain itseltäni välillä liikoja.
Noin viikko sitten istuin tämän samaisen tietokoneen ääressä ja rutisin kilpaa koneen kiintolevyn kanssa (oma rutina lakkasi, kone raksuttaa edelleen). Raha-asiat ovat olleet niin kivasti sotkussa tässä tovin ja tällä ämmänrämällä se saa ohimosuonet sykkimään samaan tyyliin kuin Yle-kanavalta tutulla Stressi-Erkillä aikanaan. Kiukuttelin ja angstasin, kuinka tuntuu että tämäkin asia pitäisi yksinään hoitaa ja kuinka miehen kanssa ei tunnu saavan keskusteluyhteyttä mistään aiheesta. Onneksi mies heräsi kesken näppiksen naputteluni, joten ajatus karkasi ja poistin koko soopan.
Miksi sitten se oli onni, sillä tietysti omaan blogiin saa ja pitää avautua päätä pyörittävistä ajatuksista? Onnea oli matkassa siksi, että ajatukset olivat täysiä raakileita ja kirjoitus sen mukaista. Eilen kuitenkin tämäkin asia konkretisoitui taas mulle selkeämmin, että miksi meillä tuo kommunikointi on paikoitellen hyvinkin hankalaa. Jos ei vielä ole käynyt selväksi niin mainittakoon jälleen, että olen vaativa ihminen, varsinkin itseltäni vaadin paljon. Haluan puida asioita päässäni ennen kuin suollan ne tähän virtuaalipaperille tai vaihtoehtoisesti tuon julki ne suullisesti. Mies taas mieluummin puhuisi asioista heti, ennen kuin ne on suurentuneet päässä ja sellaisina kuin ne on, eli arkisina mutta arkoina asioina.
Toinen mikä meillä tökkii pahemman kerran on sisäiset kellot. Enkä tarkoita mitään biologisia kelloja jotka tikittävät eri säveltä, vaan ihan vuorokausirytmiä. Itse olen erikoinen rytmiltäni. Heräisin mielelläni aikaisin (no mun aikainen on noin klo 8-10), kun mies nukkuisi mielellään puoliin päiviin tai jopa enemmänkin. Siinä vaiheessa mä olisin jo valmis ottamaan päikkärit, myöhemmin jopa toiset jos mahdollista. Ja kun sitten vihdoin mies on valmis menemään taas nukkumaan, eli puolen yön nurkilla niin mä olen saattanut nukkua jo tunnin tai pari, josta heräilen ja haluan alkaa sen keskustelun. Yleensä tämän keskustelun haluan vielä varmasti käydä klo 3 sellaisena yönä kun miehen pitää herätä neljän tunnin kuluttua töihin. No mitäpä tästä seuraa.. ”Sä et koskaan halua puhua, sä et koskaan kuuntele...” ja pahimmillaan meikäläinen painelee ovet paukkuen sohvalle.
Enkä tee sitä pahalla, tai vittuuttani. Mä teen sen vain silloin kun se tuntuu musta hyvälle ja kun se toisesta sitten ei tunnukaan, niin otan sen jotenkin niin hiton henkilökohtaisesti, että sitten pitää vähintään saada jonkin asteinen kommunikaatio syntymään, vaikka edes riita. Tässä asiassa mulla olisi niin paljon petrattavaa, kuten monessa muussakin, mutta tämän mä vihdoin ainakin sisäistin ihan itse. Tai no.. Itse ja itse. Kiitos ihanan tukiryhmän, jonka kanssa tuli eilen istuttua yli kolme tuntia ja puitua viimeaikaisia fiiliksiä, hörpittyä suffeeta (tosin itse en noiden kahvien perään ole, joten vesi maistui oikein hyvin).
Jotakuta saattaisi tässä kohtaa kiinnostaa mikä ihmeen tukiryhmä, joten sanotaan sen verran että vaikka siellä emme lapsettomuudesta ole puhunut, vaan kyseessä on raittiille alkoholistille ja hänen läheisilleen suunnattu ryhmä, niin jotenkin ne muut siellä puidut asiat auttavat selvittämään päätä monella eri elämän osa-alueella. Siellä ymmärtää miestäänkin niin paljon paremmin, kun kuulee toisten puheenvuoroja (”ahaa, ehkä näin meilläkin tunnetaan, vaikkei osata sanoiksi pukeakaan”). Välillä tulee hetkiä ja puheenvuoroja, joiden toivoisi olevan jo ohi, mutta jälkeenpäin huomaa, että kyllä se kosketti muakin. Samoja fiiliksiä herää kun lukee lapsettomuus-blogeja. Tuntuu niin utopistiselta kun porukka kirjoittelee hoidoista, ovulaatioista ja niiden testailuista, sekä muista lähes politiikalta kuulostavalta läpätykseltä, johon on sekoitettu lyhenteitä joita ei tajua itse (vielä). Silti jälkeenpäin tajuaa että se turhalta tuntunut teksti tai puheenvuoro opetti mulle jälleen jotain, jos ei itsestäni, niin ainakin kanssaihmisistä, eli siinähän ei todellakaan ollut mitään turhaa.
Lisäksi näiden ryhmien jälkeen meillä keskustellaan. Ei dramaattisesti, vaan niinkuin asiat on. Niistä puhutaan ja niitä hoidetaan juuri sellaisina kuin ne on, jonka jälkeen on aidosti uupunut, mutta tyytyväinen ja saa rauhalliset unet (tai saisi, jos kissa ei kaipaisi läheisyttä ja raapisi ovea läpi yön). Aamulla on jo yleensä ihan rauhallinen fiilis ja osaa nauttia asioista taas joita on ympärillä tapahtunut.
P.S. Nyt kun fiilikset on tähän purettu niin kerrottakoon että pari viikkoa ja päästään lääkärin tutkittavaksi kumpainenkin, joten babyton-prosessi lienee rullailevan sitten johonkin suuntaan enemmän. Myös neuvolakäynnin jälkeen ollaan ohjeistuksen mukaan sitä seksiä vähennetty, ei kai edes mitenkään tarkoituksellisesti, mutta näin nyt on käynyt. Lisäksi sainpas kerrottua sille työkaverille, johon siellä neukkarissa törmättiin, että mikä on homman nimi. Hittoakos sitä salailemaan ja tuntui oikeasti hiton hyvältä sanoa se jollekin ääneen ”Meillä on vaikeaa”.
Noin viikko sitten istuin tämän samaisen tietokoneen ääressä ja rutisin kilpaa koneen kiintolevyn kanssa (oma rutina lakkasi, kone raksuttaa edelleen). Raha-asiat ovat olleet niin kivasti sotkussa tässä tovin ja tällä ämmänrämällä se saa ohimosuonet sykkimään samaan tyyliin kuin Yle-kanavalta tutulla Stressi-Erkillä aikanaan. Kiukuttelin ja angstasin, kuinka tuntuu että tämäkin asia pitäisi yksinään hoitaa ja kuinka miehen kanssa ei tunnu saavan keskusteluyhteyttä mistään aiheesta. Onneksi mies heräsi kesken näppiksen naputteluni, joten ajatus karkasi ja poistin koko soopan.
Miksi sitten se oli onni, sillä tietysti omaan blogiin saa ja pitää avautua päätä pyörittävistä ajatuksista? Onnea oli matkassa siksi, että ajatukset olivat täysiä raakileita ja kirjoitus sen mukaista. Eilen kuitenkin tämäkin asia konkretisoitui taas mulle selkeämmin, että miksi meillä tuo kommunikointi on paikoitellen hyvinkin hankalaa. Jos ei vielä ole käynyt selväksi niin mainittakoon jälleen, että olen vaativa ihminen, varsinkin itseltäni vaadin paljon. Haluan puida asioita päässäni ennen kuin suollan ne tähän virtuaalipaperille tai vaihtoehtoisesti tuon julki ne suullisesti. Mies taas mieluummin puhuisi asioista heti, ennen kuin ne on suurentuneet päässä ja sellaisina kuin ne on, eli arkisina mutta arkoina asioina.
Toinen mikä meillä tökkii pahemman kerran on sisäiset kellot. Enkä tarkoita mitään biologisia kelloja jotka tikittävät eri säveltä, vaan ihan vuorokausirytmiä. Itse olen erikoinen rytmiltäni. Heräisin mielelläni aikaisin (no mun aikainen on noin klo 8-10), kun mies nukkuisi mielellään puoliin päiviin tai jopa enemmänkin. Siinä vaiheessa mä olisin jo valmis ottamaan päikkärit, myöhemmin jopa toiset jos mahdollista. Ja kun sitten vihdoin mies on valmis menemään taas nukkumaan, eli puolen yön nurkilla niin mä olen saattanut nukkua jo tunnin tai pari, josta heräilen ja haluan alkaa sen keskustelun. Yleensä tämän keskustelun haluan vielä varmasti käydä klo 3 sellaisena yönä kun miehen pitää herätä neljän tunnin kuluttua töihin. No mitäpä tästä seuraa.. ”Sä et koskaan halua puhua, sä et koskaan kuuntele...” ja pahimmillaan meikäläinen painelee ovet paukkuen sohvalle.
Enkä tee sitä pahalla, tai vittuuttani. Mä teen sen vain silloin kun se tuntuu musta hyvälle ja kun se toisesta sitten ei tunnukaan, niin otan sen jotenkin niin hiton henkilökohtaisesti, että sitten pitää vähintään saada jonkin asteinen kommunikaatio syntymään, vaikka edes riita. Tässä asiassa mulla olisi niin paljon petrattavaa, kuten monessa muussakin, mutta tämän mä vihdoin ainakin sisäistin ihan itse. Tai no.. Itse ja itse. Kiitos ihanan tukiryhmän, jonka kanssa tuli eilen istuttua yli kolme tuntia ja puitua viimeaikaisia fiiliksiä, hörpittyä suffeeta (tosin itse en noiden kahvien perään ole, joten vesi maistui oikein hyvin).
Jotakuta saattaisi tässä kohtaa kiinnostaa mikä ihmeen tukiryhmä, joten sanotaan sen verran että vaikka siellä emme lapsettomuudesta ole puhunut, vaan kyseessä on raittiille alkoholistille ja hänen läheisilleen suunnattu ryhmä, niin jotenkin ne muut siellä puidut asiat auttavat selvittämään päätä monella eri elämän osa-alueella. Siellä ymmärtää miestäänkin niin paljon paremmin, kun kuulee toisten puheenvuoroja (”ahaa, ehkä näin meilläkin tunnetaan, vaikkei osata sanoiksi pukeakaan”). Välillä tulee hetkiä ja puheenvuoroja, joiden toivoisi olevan jo ohi, mutta jälkeenpäin huomaa, että kyllä se kosketti muakin. Samoja fiiliksiä herää kun lukee lapsettomuus-blogeja. Tuntuu niin utopistiselta kun porukka kirjoittelee hoidoista, ovulaatioista ja niiden testailuista, sekä muista lähes politiikalta kuulostavalta läpätykseltä, johon on sekoitettu lyhenteitä joita ei tajua itse (vielä). Silti jälkeenpäin tajuaa että se turhalta tuntunut teksti tai puheenvuoro opetti mulle jälleen jotain, jos ei itsestäni, niin ainakin kanssaihmisistä, eli siinähän ei todellakaan ollut mitään turhaa.
Lisäksi näiden ryhmien jälkeen meillä keskustellaan. Ei dramaattisesti, vaan niinkuin asiat on. Niistä puhutaan ja niitä hoidetaan juuri sellaisina kuin ne on, jonka jälkeen on aidosti uupunut, mutta tyytyväinen ja saa rauhalliset unet (tai saisi, jos kissa ei kaipaisi läheisyttä ja raapisi ovea läpi yön). Aamulla on jo yleensä ihan rauhallinen fiilis ja osaa nauttia asioista taas joita on ympärillä tapahtunut.
P.S. Nyt kun fiilikset on tähän purettu niin kerrottakoon että pari viikkoa ja päästään lääkärin tutkittavaksi kumpainenkin, joten babyton-prosessi lienee rullailevan sitten johonkin suuntaan enemmän. Myös neuvolakäynnin jälkeen ollaan ohjeistuksen mukaan sitä seksiä vähennetty, ei kai edes mitenkään tarkoituksellisesti, mutta näin nyt on käynyt. Lisäksi sainpas kerrottua sille työkaverille, johon siellä neukkarissa törmättiin, että mikä on homman nimi. Hittoakos sitä salailemaan ja tuntui oikeasti hiton hyvältä sanoa se jollekin ääneen ”Meillä on vaikeaa”.
20.1.2012
Sisällä paljon ääntä
Miten vihainen sitä ihminen osaakaan olla?! Itselle, rakkaille, lemmikeille, tuntemattomille ihmisille, koko halavatun maailmalle? Kiukuttaa niin lujaa, että jos olisin sarjakuvahahmo korvistani nousisi savu, pääni punottaisi ja ajatuskuplaan olisi piirrelty myrskypilviä, pääkalloja ja kaikkea negatiivista kuvaavaa. Luultavasti kuplalle olisi oma ruutu, sillä sen verran ketuttaa. Ketuttaa nämä kaunistellut ärsytyksen kuvauksetkin, sillä suoraan sanottuna tekisi mieleni käyttää naisen sukupuolielimiin viittaavaa kiukutus-sanaa, jota puhekielessäni käyttäisin, mutta koska koitan tsempata ja vaikuttaa edes suurinpiirtein sivistyneeltä ihmiseltä niin totean vaan että ARGH!!!
Mikä sitten saa tämän fiiliksen aikaan? Mä olen reilu parikymppinen ämmä (tällä hetkellä tuo sana kuvailee mua varmasti paremmin kuin nainen tai tyttö tai mikään muukaan, juuri tuon v-tutuskäyrän takia), jolta löytyy nurkista miestä, mirriä ja murrea, mutta se mukula puuttuu. Hulluinta tässä on se kuinka mä hoin kiltisti moniamoniamonia vuosia, kuinka mä vihaan lapsia ja en ikinäpikinäkoskaanmilloinkaan halua sellaista haisevaa, ruttuista ja rumaa vatipäätä omaan elämääni. Sitten kun joku selitti, kuinka se mieli vielä muuttuu tai että kun saat oman lapsen niin ei se olekaan sellainen ruma kuolapumppu niinku ne muut muksut, että sitä omaansa sitten rakastaa ehdoitta ja vaihtaa vaippaa, samalla itse pönttöön tai lattialle oksentaen. Wuppiduu ja meikäläinen ei uskonu, selitteli siinä sitten ympäristölle, kuinka se vastuu on kamala ja hirveä ja minen sellaista koskaan halua.
No haluampas. Perkule ku haluan. Sekös tässä myöskin kismittää. Joutuisi nöyrtymään ihmisten eessä ja sanomaan, että no kyllä mä sellaisen vaipparoskiksen mielelläni tuohon huoneen nurkkaan ottaisin ja sitä sitten kakkavaipoilla täyttelisin. Yöllä nousisin pulloa lämmittämään ja rattaiden kanssa painelisin pihalla, ehkä naapurin mamman kanssa. Voi jumalauta. Minä! Minä jonka piti perustaa oma baari, ottaa lisää tatuointeja, juoda punaviiniä ja maalata tauluja. Istua savuisessa ja hämyisessä kämpässä, josta ehkä vuosikymmenien kuluttua löydettäisiin vain meikäläisen kuihtunut luuranko, kissan jätöksiin hautautuneena. Okei, en mä sitä tulevaisuuttani ihan noin synkäksi kuvitellut, mutta hämyiseksi ja mystiseksi kyllä. En ainakaan pastellin sävyiseksi, raskausarpiseksi ja vastuulliseksi elämäksi.
No joku vahinko mun päässäni on tapahtunut, varmaan se kuuluisa biologinen kello on alkanut naksuttaa. Meikä on vinksahtanut. Enkä tänään, tai eilen, vaan jo aikoja sitten. Pillerit on pyörinyt kaapissa vuodessa 2008, mutta suuhun asti ne eivät ole päätynyt. Reseptikin on jo vanhentunut. Syntiäkin on makuuhuoneen (ja keittiön ja olkkarin ja milloin minkäkin) syövereissä tullut harrastettua aivan aktiivisesti, mutta eih. Pikku-uimarit eivät päädy perille tai sitten meikäläisen negatiivinen elämän asenne on tarttunut munasoluihinkin, jotka toteavat ulkopuolella kolkuttelijoille että ”painu helevettihin siitä häiritsemästä, mä nukun ny!”.
Anyhow, niimpä paineltiin sen miehen kanssa istuskelemaan tänään neuvolaan. On muuten sitten helvetillinen paikka hengailla selvittelemässä lapsettomuutta. Taapero siellä, napero täällä. Niin ja kengätkin pitää muistaa jättää eteiseen, ettei pikkupiltit sairastu kurasta kun siellä lattioita nuolevat leikkiensä lomassa. Ja mikäs sen ihanampaa on katsella vatsa pystyssä kulkevia onnellisia odottajia. Kaiken katkeruuden keskellä on kiva törmätä työkaveriin, varsinkin kun ajatuksena ei tietenkään ole ollut kertoa tästä asiasta töissä, ennen kuin jos ja kun se vatsa nyt alkaisi pyöristymään muusta kuin roskaruoan syömisestä. Nytpä pääsee sitten varmaan vastaamaan kuiskutteluihin. Sanoako totuus, että ei ole kiirettä miettiä äitiyslomatuuraajaa, ku meikä ei tunnu olevan sikiävää laatua vai rauhoitella valkoisin valhein ja sanoa että ehkäisyasioista oltiin vähän keskustelemassa, no panic.
Hulluinta tässä on se että kaiken yrittämisen ja joka kuukausi saapuvien pettymysten tunteiden lisäksi päässä pyörii ajatus siitä, miten muu maailma suhtautuu mun maailman kuvan muuttumiseen. Mun muuttumiseen. Mä en olekaan enää se sama ihminen kuin ennen tai ainakaan mä en ajattele asioista enää samoin. Mitä ihmiset ajattelee kun tällaisen historian omaava ihminen istuu neuvolan penkissä ja toivoo omaa nyyttiä himaan. Jos ei tänä vuonna tai ensi vuonna, mutta ainakin lupauksen siitä että siihen pitäisi olla mahdollisuus. Mitä se neuvolatäti ajattelee kun tämä tupakoitsija, joskus abortin tehnyt, teinimokailija, väittää nyt että aika ja ihminen on kypsynyt ja on valmis kasvamaan siihen vastuuseen. Ja kun sitten hakee ymmärrystä ja tukea siltä toisinajattelijalta, jonka kanssa jakaa aviovuoteen ja jonka aivot ovat rakentuneet eritavalla saatuaan X-kromosomeja kehittymiseen, niin vastaukseksi saa kuulla olevansa marttyyri, että luuletko sä olevasi ainoa joka piehtaroi näiden asioiden kanssa. Ei, en hemmetissäkään luule!
Kun mä luen muita lapsettomuusblogeja, löydän sieltä niin paljon samoja fiiliksiä, mutta samalla musta tuntuu että mä olen aivan vääränlainen ihminen tuntemaan mitään haluja äidiksi. Tuntuu että kaikki muut ovat sellaisia lämpöisiä, vauvan tuoksua rakastavia, ihania kotihengettäriä. Ja mä.. No mä en mahdu määritelmiin. Mussa on niin paljon enemmän kuin kukaan ymmärtää. En ole tekeillä, olen olemassa. Mussa on jo se kaikki, se vaan hakee järjestystään. Enkä mä yritä sanoa tällä etteikö näissä lämpöisemmiltä vaikuttavissa ihmissä olisi niin paljon sisältöä, tai kaaosta tai mitä lie tämä onkaan, mä vaan tarkoitan että musta tuntuu, että mä olen yksin näiden ajatusteni kanssa pääni sisällä ja kun ympäristö ei tunnu osaavan ottaa sitä vastaan tai edes hetken miettiä asiaa mun näkökulmasta, niin musta tuntuu ehkä maailman yksinäisimmältä otukselta, sillä tämä ei ole mulle tuttua maaperää ja hetkittäin tuntuu kuin mistään ei saisi tukea.
Tästä päästäänkin siihen oikeaan tunteeseen, pelkoon. En mä ole vihainen, en mä ole kai sellainen edes luonteeltani. En mä mikään positiivisuuden perikuva ole ja edelleen mun mielestä valtaosa lapsien kuvista on aivan hemmetin rumia, eikä naama täynnä suklaata oleva vaahtosammutin ole söpö, mutta ainakin mä tiedostan että mä olen melko hukassa. Tiedän mitä haluan, mutta tieltä toiselle vaihtaminen ei ole niin helppoa ja näppärää. Tiedän myös että vaikka tie muuttuu niin nää kulkimet pysyy samoina, eli minuus ei katoa minnekään. Pitäisi vaan oppia löytämään itsestään se millainen minä olen nykyään ja antaa maailman vaan luvan sopeutua siihen. Not so simple!
Mikä sitten saa tämän fiiliksen aikaan? Mä olen reilu parikymppinen ämmä (tällä hetkellä tuo sana kuvailee mua varmasti paremmin kuin nainen tai tyttö tai mikään muukaan, juuri tuon v-tutuskäyrän takia), jolta löytyy nurkista miestä, mirriä ja murrea, mutta se mukula puuttuu. Hulluinta tässä on se kuinka mä hoin kiltisti moniamoniamonia vuosia, kuinka mä vihaan lapsia ja en ikinäpikinäkoskaanmilloinkaan halua sellaista haisevaa, ruttuista ja rumaa vatipäätä omaan elämääni. Sitten kun joku selitti, kuinka se mieli vielä muuttuu tai että kun saat oman lapsen niin ei se olekaan sellainen ruma kuolapumppu niinku ne muut muksut, että sitä omaansa sitten rakastaa ehdoitta ja vaihtaa vaippaa, samalla itse pönttöön tai lattialle oksentaen. Wuppiduu ja meikäläinen ei uskonu, selitteli siinä sitten ympäristölle, kuinka se vastuu on kamala ja hirveä ja minen sellaista koskaan halua.
No haluampas. Perkule ku haluan. Sekös tässä myöskin kismittää. Joutuisi nöyrtymään ihmisten eessä ja sanomaan, että no kyllä mä sellaisen vaipparoskiksen mielelläni tuohon huoneen nurkkaan ottaisin ja sitä sitten kakkavaipoilla täyttelisin. Yöllä nousisin pulloa lämmittämään ja rattaiden kanssa painelisin pihalla, ehkä naapurin mamman kanssa. Voi jumalauta. Minä! Minä jonka piti perustaa oma baari, ottaa lisää tatuointeja, juoda punaviiniä ja maalata tauluja. Istua savuisessa ja hämyisessä kämpässä, josta ehkä vuosikymmenien kuluttua löydettäisiin vain meikäläisen kuihtunut luuranko, kissan jätöksiin hautautuneena. Okei, en mä sitä tulevaisuuttani ihan noin synkäksi kuvitellut, mutta hämyiseksi ja mystiseksi kyllä. En ainakaan pastellin sävyiseksi, raskausarpiseksi ja vastuulliseksi elämäksi.
No joku vahinko mun päässäni on tapahtunut, varmaan se kuuluisa biologinen kello on alkanut naksuttaa. Meikä on vinksahtanut. Enkä tänään, tai eilen, vaan jo aikoja sitten. Pillerit on pyörinyt kaapissa vuodessa 2008, mutta suuhun asti ne eivät ole päätynyt. Reseptikin on jo vanhentunut. Syntiäkin on makuuhuoneen (ja keittiön ja olkkarin ja milloin minkäkin) syövereissä tullut harrastettua aivan aktiivisesti, mutta eih. Pikku-uimarit eivät päädy perille tai sitten meikäläisen negatiivinen elämän asenne on tarttunut munasoluihinkin, jotka toteavat ulkopuolella kolkuttelijoille että ”painu helevettihin siitä häiritsemästä, mä nukun ny!”.
Anyhow, niimpä paineltiin sen miehen kanssa istuskelemaan tänään neuvolaan. On muuten sitten helvetillinen paikka hengailla selvittelemässä lapsettomuutta. Taapero siellä, napero täällä. Niin ja kengätkin pitää muistaa jättää eteiseen, ettei pikkupiltit sairastu kurasta kun siellä lattioita nuolevat leikkiensä lomassa. Ja mikäs sen ihanampaa on katsella vatsa pystyssä kulkevia onnellisia odottajia. Kaiken katkeruuden keskellä on kiva törmätä työkaveriin, varsinkin kun ajatuksena ei tietenkään ole ollut kertoa tästä asiasta töissä, ennen kuin jos ja kun se vatsa nyt alkaisi pyöristymään muusta kuin roskaruoan syömisestä. Nytpä pääsee sitten varmaan vastaamaan kuiskutteluihin. Sanoako totuus, että ei ole kiirettä miettiä äitiyslomatuuraajaa, ku meikä ei tunnu olevan sikiävää laatua vai rauhoitella valkoisin valhein ja sanoa että ehkäisyasioista oltiin vähän keskustelemassa, no panic.
Hulluinta tässä on se että kaiken yrittämisen ja joka kuukausi saapuvien pettymysten tunteiden lisäksi päässä pyörii ajatus siitä, miten muu maailma suhtautuu mun maailman kuvan muuttumiseen. Mun muuttumiseen. Mä en olekaan enää se sama ihminen kuin ennen tai ainakaan mä en ajattele asioista enää samoin. Mitä ihmiset ajattelee kun tällaisen historian omaava ihminen istuu neuvolan penkissä ja toivoo omaa nyyttiä himaan. Jos ei tänä vuonna tai ensi vuonna, mutta ainakin lupauksen siitä että siihen pitäisi olla mahdollisuus. Mitä se neuvolatäti ajattelee kun tämä tupakoitsija, joskus abortin tehnyt, teinimokailija, väittää nyt että aika ja ihminen on kypsynyt ja on valmis kasvamaan siihen vastuuseen. Ja kun sitten hakee ymmärrystä ja tukea siltä toisinajattelijalta, jonka kanssa jakaa aviovuoteen ja jonka aivot ovat rakentuneet eritavalla saatuaan X-kromosomeja kehittymiseen, niin vastaukseksi saa kuulla olevansa marttyyri, että luuletko sä olevasi ainoa joka piehtaroi näiden asioiden kanssa. Ei, en hemmetissäkään luule!
Kun mä luen muita lapsettomuusblogeja, löydän sieltä niin paljon samoja fiiliksiä, mutta samalla musta tuntuu että mä olen aivan vääränlainen ihminen tuntemaan mitään haluja äidiksi. Tuntuu että kaikki muut ovat sellaisia lämpöisiä, vauvan tuoksua rakastavia, ihania kotihengettäriä. Ja mä.. No mä en mahdu määritelmiin. Mussa on niin paljon enemmän kuin kukaan ymmärtää. En ole tekeillä, olen olemassa. Mussa on jo se kaikki, se vaan hakee järjestystään. Enkä mä yritä sanoa tällä etteikö näissä lämpöisemmiltä vaikuttavissa ihmissä olisi niin paljon sisältöä, tai kaaosta tai mitä lie tämä onkaan, mä vaan tarkoitan että musta tuntuu, että mä olen yksin näiden ajatusteni kanssa pääni sisällä ja kun ympäristö ei tunnu osaavan ottaa sitä vastaan tai edes hetken miettiä asiaa mun näkökulmasta, niin musta tuntuu ehkä maailman yksinäisimmältä otukselta, sillä tämä ei ole mulle tuttua maaperää ja hetkittäin tuntuu kuin mistään ei saisi tukea.
Tästä päästäänkin siihen oikeaan tunteeseen, pelkoon. En mä ole vihainen, en mä ole kai sellainen edes luonteeltani. En mä mikään positiivisuuden perikuva ole ja edelleen mun mielestä valtaosa lapsien kuvista on aivan hemmetin rumia, eikä naama täynnä suklaata oleva vaahtosammutin ole söpö, mutta ainakin mä tiedostan että mä olen melko hukassa. Tiedän mitä haluan, mutta tieltä toiselle vaihtaminen ei ole niin helppoa ja näppärää. Tiedän myös että vaikka tie muuttuu niin nää kulkimet pysyy samoina, eli minuus ei katoa minnekään. Pitäisi vaan oppia löytämään itsestään se millainen minä olen nykyään ja antaa maailman vaan luvan sopeutua siihen. Not so simple!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)