Pitkän pitkä bloggailutauko heti tähän kättelyyn antaa meikäläisestä varmaan todella skarpin kuvan, niin että nekin jotka ovat lukijaksi tänne eksynyt ovat päätyneet varmaan pariin kertaan ihmettelemään, että olikohan tuo ensimmäinen teksti vain paljon melua tyhjästä. Tässä on kuitenkin pari ongelma. En halua suoltaa tavallista tekstiä. Jotenkin vaadin itseltäni enemmän. Haluan käyttää verbaaliakrobatiaa niin paljon kuin suinkin ja saada aikaan mahdollisimman rikasta tekstiä, päiväkirjamaisen jorinan sijaan. Joskaan sellaisissakaan mitään vikaa ole, itsekin sellaisia blogeja lueskelen, vaadin vain itseltäni välillä liikoja.
Noin viikko sitten istuin tämän samaisen tietokoneen ääressä ja rutisin kilpaa koneen kiintolevyn kanssa (oma rutina lakkasi, kone raksuttaa edelleen). Raha-asiat ovat olleet niin kivasti sotkussa tässä tovin ja tällä ämmänrämällä se saa ohimosuonet sykkimään samaan tyyliin kuin Yle-kanavalta tutulla Stressi-Erkillä aikanaan. Kiukuttelin ja angstasin, kuinka tuntuu että tämäkin asia pitäisi yksinään hoitaa ja kuinka miehen kanssa ei tunnu saavan keskusteluyhteyttä mistään aiheesta. Onneksi mies heräsi kesken näppiksen naputteluni, joten ajatus karkasi ja poistin koko soopan.
Miksi sitten se oli onni, sillä tietysti omaan blogiin saa ja pitää avautua päätä pyörittävistä ajatuksista? Onnea oli matkassa siksi, että ajatukset olivat täysiä raakileita ja kirjoitus sen mukaista. Eilen kuitenkin tämäkin asia konkretisoitui taas mulle selkeämmin, että miksi meillä tuo kommunikointi on paikoitellen hyvinkin hankalaa. Jos ei vielä ole käynyt selväksi niin mainittakoon jälleen, että olen vaativa ihminen, varsinkin itseltäni vaadin paljon. Haluan puida asioita päässäni ennen kuin suollan ne tähän virtuaalipaperille tai vaihtoehtoisesti tuon julki ne suullisesti. Mies taas mieluummin puhuisi asioista heti, ennen kuin ne on suurentuneet päässä ja sellaisina kuin ne on, eli arkisina mutta arkoina asioina.
Toinen mikä meillä tökkii pahemman kerran on sisäiset kellot. Enkä tarkoita mitään biologisia kelloja jotka tikittävät eri säveltä, vaan ihan vuorokausirytmiä. Itse olen erikoinen rytmiltäni. Heräisin mielelläni aikaisin (no mun aikainen on noin klo 8-10), kun mies nukkuisi mielellään puoliin päiviin tai jopa enemmänkin. Siinä vaiheessa mä olisin jo valmis ottamaan päikkärit, myöhemmin jopa toiset jos mahdollista. Ja kun sitten vihdoin mies on valmis menemään taas nukkumaan, eli puolen yön nurkilla niin mä olen saattanut nukkua jo tunnin tai pari, josta heräilen ja haluan alkaa sen keskustelun. Yleensä tämän keskustelun haluan vielä varmasti käydä klo 3 sellaisena yönä kun miehen pitää herätä neljän tunnin kuluttua töihin. No mitäpä tästä seuraa.. ”Sä et koskaan halua puhua, sä et koskaan kuuntele...” ja pahimmillaan meikäläinen painelee ovet paukkuen sohvalle.
Enkä tee sitä pahalla, tai vittuuttani. Mä teen sen vain silloin kun se tuntuu musta hyvälle ja kun se toisesta sitten ei tunnukaan, niin otan sen jotenkin niin hiton henkilökohtaisesti, että sitten pitää vähintään saada jonkin asteinen kommunikaatio syntymään, vaikka edes riita. Tässä asiassa mulla olisi niin paljon petrattavaa, kuten monessa muussakin, mutta tämän mä vihdoin ainakin sisäistin ihan itse. Tai no.. Itse ja itse. Kiitos ihanan tukiryhmän, jonka kanssa tuli eilen istuttua yli kolme tuntia ja puitua viimeaikaisia fiiliksiä, hörpittyä suffeeta (tosin itse en noiden kahvien perään ole, joten vesi maistui oikein hyvin).
Jotakuta saattaisi tässä kohtaa kiinnostaa mikä ihmeen tukiryhmä, joten sanotaan sen verran että vaikka siellä emme lapsettomuudesta ole puhunut, vaan kyseessä on raittiille alkoholistille ja hänen läheisilleen suunnattu ryhmä, niin jotenkin ne muut siellä puidut asiat auttavat selvittämään päätä monella eri elämän osa-alueella. Siellä ymmärtää miestäänkin niin paljon paremmin, kun kuulee toisten puheenvuoroja (”ahaa, ehkä näin meilläkin tunnetaan, vaikkei osata sanoiksi pukeakaan”). Välillä tulee hetkiä ja puheenvuoroja, joiden toivoisi olevan jo ohi, mutta jälkeenpäin huomaa, että kyllä se kosketti muakin. Samoja fiiliksiä herää kun lukee lapsettomuus-blogeja. Tuntuu niin utopistiselta kun porukka kirjoittelee hoidoista, ovulaatioista ja niiden testailuista, sekä muista lähes politiikalta kuulostavalta läpätykseltä, johon on sekoitettu lyhenteitä joita ei tajua itse (vielä). Silti jälkeenpäin tajuaa että se turhalta tuntunut teksti tai puheenvuoro opetti mulle jälleen jotain, jos ei itsestäni, niin ainakin kanssaihmisistä, eli siinähän ei todellakaan ollut mitään turhaa.
Lisäksi näiden ryhmien jälkeen meillä keskustellaan. Ei dramaattisesti, vaan niinkuin asiat on. Niistä puhutaan ja niitä hoidetaan juuri sellaisina kuin ne on, jonka jälkeen on aidosti uupunut, mutta tyytyväinen ja saa rauhalliset unet (tai saisi, jos kissa ei kaipaisi läheisyttä ja raapisi ovea läpi yön). Aamulla on jo yleensä ihan rauhallinen fiilis ja osaa nauttia asioista taas joita on ympärillä tapahtunut.
P.S. Nyt kun fiilikset on tähän purettu niin kerrottakoon että pari viikkoa ja päästään lääkärin tutkittavaksi kumpainenkin, joten babyton-prosessi lienee rullailevan sitten johonkin suuntaan enemmän. Myös neuvolakäynnin jälkeen ollaan ohjeistuksen mukaan sitä seksiä vähennetty, ei kai edes mitenkään tarkoituksellisesti, mutta näin nyt on käynyt. Lisäksi sainpas kerrottua sille työkaverille, johon siellä neukkarissa törmättiin, että mikä on homman nimi. Hittoakos sitä salailemaan ja tuntui oikeasti hiton hyvältä sanoa se jollekin ääneen ”Meillä on vaikeaa”.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti