Odottamaton käänne

Koska lapsettomuus ja hoidot eivät ole olleet osa elämääni yli vuoteen, niin en ole täälläkään viitsinyt käydä. Elämä on rullannut tasaista tahtia eteenpäin. Tappavan tylsääkin ollut paikoitellen mutta on tähän aikaan mahtunut monia muutoksiakin. Kummityttö on jo isoneiti ja häntä jälleen huomenna suuntaan katsomaan. Koti on uusi ja kodissa on myös uusi koiravauva. Lisäksi uudesta kodista on ajeltu jo 8kuukautta uuteen työhönkin. Mahtavia muutoksia, mutta on niistä seurannut stressiäkin. Stressistä on seurannut väsymystä ja seksielämän kuivumista kasaan. Niinä harvoina kertoina kun sitä on ollut, niin aivan mahtavaahan se on! Parempaa kuin edellisen postauksen aikoina olisin voinut kuvitella. Nyt se on seksiä, läheisyyttä, rakkautta.. Ei kalenterin tuijotusta ja vauvantekohommaa.

Ja nyt: Kaikesta siitä stressistä ja lähes olemattomasta seksielämästä huolimatta, vihdoin tajusin että mulla on menkat myöhässä ja eilen hain apteekista testin, johon yön pimeinä tunteina yksikseni pissailin.

En raaskinnut herättää miestä tuohon aikaan vaan pyörittelin tulosta mielessäni. Tupakkaa teki niin perkeleesti mieli, mutta toistaiseksi ainakin viimeinen röökini on palanut testitulosta odottaessani. Jotenkin koko tulos on niin epätodellinen. Pelko perseessä, että käy kuten pari vuotta sitten ja taas menee kesken. Kuitenkin mieltäni lohduttaa että silloin seurailin vielä kiertoa ja laskin päiviä ja pissasin heti tikkuun kun menkat ei alkanutkaan parissa päivässä. Nyt tajusin menkkojen puuttumisen vasta useiden viikkojen jälkeen. Parin sovelluksen mukaan sitä oltaisiin nyt jossain 6viikon nurkilla, mutta tiiäppä noista. Huomenna pitänee pirauttaa neuvolaan.

Sama miäs, eri verkkarit.

Mitäpä tänne meidän rauhaan? Same old, same old. Ei tietoakaan yrittämisestä, seksikin on harvinaista herkkua ylipäätään. Eipä haittaa yhtään. Toisinaan katkeruus ja kaipuu heräilee, mutta vaimennan sen nopeasti. Ei nyt, ei ehkä koskaan. 

Keskityn treenaamiseen (ja siellä blogimaailmassa pyörimiseen). Vajaan parin viikon päästä pitäisi päästä alottamaan taas uuden valmentajan kanssa, innolla odotan. Jos musta ei voi tulla äiti, niin musta voi silti tulla hyvä monessa muussa asiassa. Esim. mahdollinen uusi työpaikka odottelee mua, treenit kulkee, hankin uuden lemmikin juuri, tapasin kummityttöäni taas pitkästä aikaa ja keksin hyvän tavan vahtia lasta putoamasta sitteristä, vaikka samalla pelaa Simpsonia puhelimesta :)

Hyvillä fiiliksillä täällä siis kaikinpuolin edelleen. Aamulenkki on nyt jo tehtynä ja puuro tuolla odottaa keittäjäänsä, joten takaisin fittailun maailmaan.

Pus: Tiki

P.S. Emmä oo teitä vieläkä unohtanut. Vaan elänyt välillä ;)

Kuulumisia Tikilandiasta

Ajattelin tulla tänne päivittämään pikaisesti kuulumisia, en vaan oikein tiedä mistä aloittaisin.

Eron jälkeen kävin hetken terapiassa, mutta en pitänyt terapeutistani joten muutaman käynnin jälkeen totesin että pärjään ilmankin. Samoin jätin masennuslääkkeet käyttämättä ehkä viikon jälkeen. Totesin, etten halua hetkittäisen masennuskauden takia olla hetken päästä ns. koukussa kyseiseen lääkkeeseen, varsinkin kun luin että niiden lopettaminen ei sitten olekaan niin yksinkertaista.

Miehen kanssa ei tahdottu päästä millään samalle aaltopituudelle. Hetkittäin vietettiin hyviä aikoja yhdessä ja tuntui että keskustelu rullaa. Sitten seuraavassa hetkessä tuntui kuin toisen äidinkieli olisi muuttunut mandariinikiinaksi, sillä minkäänlaista ymmärrystä ei ollut. Lopputulos oli kuitenkin se, että herra on nyt palannut kotiin ja elellään päivä kerrallaan. Seurakunnan pariterapiaan on pitänyt mennä, mutta ensimmäisellä kerralla iski pahin mahdollinen sairasteluajankohta päälle ja toisella kerralla nukuin varatun ajan ohitse. Tällä hetkellä uutta aikaa ei ole varattuna, sillä miehellä on niin paljon töitä, että virastoaikaan ei tapaaminen vaan onnistu. Tahdin rauhoittumista odotellen siis..

Pikkuisen kanssa katselemassa kuohuvia koskia

Mites sitten lapsihaaveet? Ne on edelleen kuopattuna ja hoidot keskeytettynä. Ennen kuin mitään sellaista rumbaa voisi edes ajatella, pitää puitteet olla kunnossa. Enkä tiedä onko minusta muutenkaan sellaiseen härdelliin enää. Hoitojakso on ollut ehkä elämäni surullisinta aikaa. En muista koska olisin ollut niin sekaisin, hormonit ylösalaisin ja jatkuvasti surullinen. Toistaiseksi haluan keskittyä vain elämäni hyviin asioihin. Olen ollut koko kevään ehkä onnellisimmillani vuosiin. Olen alkanut tosissani treenaamaan salilla ja tuloksiakin on tullut. Ystäväni kanssa naurettiinkin että ehkä tämä on jotain "jumalan" tms. sairasta huumorintajua, että kun vihdoin saan itseni ihan tikkiin niin pamahdankin paksuksi ja sitten saakin hyvästellä jo pilkistävät vatsalihakset. Ah, jälleen ihanaa mustaa huumoria, me love it!

Neiti ja saalis

Treenailuiden lisäksi on tullut käytyä syömässä usein hyvässä seurassa, sekä mies vei mut katsomaan 21 tapaa pilata avioliitto (niin kivan ironisesti pyysi treffeille, että miten voisi kieltäytyä, joten siitähän se sitten taas lähti), sekä vei mut katselemaan ja kuolailemaan jenkkiautoja. Ehkä vielä joskus mulla on oma pikkuinen firebird <3 Siihen asti on tyytyminen vain autoje kuolailuun ja kuvailuun.

Eräs American car show-otos

Kummityttönen on kasvanut hirmusti ja hän onkin aivan uskomattoman hurmaava. Ristiäisissä häntä pitelin ekaa kertaa sylissä ja en kyllä pätkääkään ollut katkera mistään. Pari kertaa olen nyt muutenkin käynyt heillä kyläilemässä ja pikkuista moikkaamassa. Viimeksi käytiin hänen äitinsä kanssa ihan kahdestaan shoppailureissulla ja syömässäkin. Halusin viedä hänet hiukan todellisuuspakomatkalle, niin jaksaa sitten arkeakin paremmin, kun välillä pääsee hiukan ihmisten ilmoille.

Eli älkääs olko huolissanne, mulla menee oikeinkin mukavasti!

Loppu.

Olen pyörittänyt ajatuksia tästä blogista ja sen tulevaisuudesta. Uskon että tämä kirjoitus jää viimeiseksi, sillä jatkossa en halua enää tietyn silmäparin lukevan tunteistani tai ajatuksistani. Teille muille haluan kertoa, että me emme olleet sitä vankkaa tekoa ja emme kestäneet näiden hoitojen mukana tulleita paineita. Tietenkään ne eivät ole ainoa syy tähän kaikkeen, vain kirsikkana kakun päällä.

Tilanne on nyt se että mies on muuttanut pois ja asutan yksin tätä kotia, joka tyhjältä tuntuukin. Itkulta ei tunnu tulevan loppua ja tällä hetkellä pelkään ehkä eniten myöhässä olevia kuukautisia. Clomit vetelin sovitusti, samoin piikittelyt. Seksiä ei osunut näiden muuttopuuhien vuoksi sitten kuitenkaan juuri sille päivälle kuin olisi pitänyt, vaikka haikeaa eroseksiä olikin sitten useasti sen jälkeen. Ehkäpä ne sieltä vielä alkavat. Vasta 2 päivää myöhässä.

Niin paljon kuin lasta olenkin halunnut ja haluan, niin tähän tilanteeseen en sitä soisi. En kyllä usko että se maailmaani kaataisi, tekisi vain erilaisen, mutta en silti sitä tahdo nyt. Itse olen sen verran riekaleina että olen ravannut nyt lääkärin pakeilla, opettelen syömään masennuslääkkeitä ja maanantaina aloitan terapian. Ehkä jossain vaiheessa olen entistä ehompi Tiki. Ehkä jossain vaiheessa en ala itkemään holtittomasti milloin missäkin. Kotona sillä ei ole väliä, mutta töissä se hiukan häiritsee, eikä se ole mukavaa kaupan parkkipaikallakaan, mutta sille ei vain voi mitään. Onneksi on kuitenkin ystäviä, jotka eivät arvostele tai takerru negatiivisiin asioihin, vaan oikeasti keskittyy tukemaan.

Teistä en silti luovu, enkä tätä sivustoa poista, sillä ehkä jollekin tämäkin voi toimia tukena tai varoittavana esimerkkinä. En vain kirjoita tänne enää. Kiitos teille, jotka olitte mukana tässä matkassa pitkin lapsettomuuden polkua, jonka toistaiseksi ainakin verhoan avioerolla ja sydänsuruilla. Toivon teille kaikille todella paljon onnea tulevaan ja jaksamisia synkkiin aikoihin. Loppuun haluan vielä kertoa, että itse en ole enää täysin lapseton. Löysin riemun ja onnen, sillä 2 päivää sitten on syntynyt pienen pieni kummityttöni. Kaikki katkeruus ja kateus on vaihtunut erilaiseen onneen, joka toistaiseksi riittää ainakin minulle.

Mä olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Mä en tajua miten kukaan jaksaa tätä? Miten kenenkään parisuhde kestää tätä? Joskus sitä vaan toivoo että tukehtuisimpa itkuun, enkä heräisi tähän painajaiseen enää. Jättäisin epäkelvon kehoni lepoon ja olisin oikeasti vapaa kaikesta.

Ahaa, sanoi Nalle Puhissa kerran kani. Se tarkoitti näin se on ja näin sen kuuluukin olla. Ehkä mä vaan olen niin saatanan huono ihminen, että näin on parempi.

Kun ei leijaile, niin ei putoa korkealta. Raskaustestirahatkin säästyi menkkarätteihin. No ens kuussa sitten ehkä.

Hiljaisuuden särkyminen.

Olenpas taas ollut pitkään hiljaa. Ei oikeastaan ole ollut mitään sanottavaa, vaikka toisaalta olisi ehkä ollutkin. No toisinaan vaikeneminen on kultaa.

Vatsa kramppaa, mutta menkkoja tässä odottelen alkavaksi muutenkin, niin eipä tuo niin ihme ole. Oikeastaan eilen niiden olisi pitänyt alkaa, jos noudattaisivat samaa rytmiä mitä normaalisti. Jos viikon päästä ei vielä kuitenkaan menkkatäti ei kyläile, niin sitten ehkä uskallan antaa itselleni hieman toivoa, että lääkkeet olisivat tehneet tehtävänsä.

Melko mielenkiintoinen viikko takana. Samalla niin arkinen, mutta toisaalta erikoinen. Kotona on leijunut varovaisuuden ilmapiiri. Miehen kanssa on toisiamme hemmoteltu ja elelty kuin jossain täydellisessä postikortissa perhettä kuvataan, jotta ei riitaan päädyttäisiin. Hyvä niin, sillä eilen vihdoin aika oli kypsä järkevälle keskustelulle, joten pahimmat riidat onnistuttiin tällä välttämään. Voi kun aina malttaisi, mutta yleensä se turpa vaan aina aukeaa ja ydinsota on valmiina.

Ystävilläkin on ollut erinäisiä murheita. Toisella ihmissuhteissa, toisella oman kehonsa kanssa ja kolmannella raskauden kanssa. Yllättävää kyllä, niin olen tuntenut itseni hyväksi ystäväksi tällä viikolla. Onnistunut piristämään omalla idiotismillani näitä ihmisiä ja sitten ihan myötäelämään ja kiroamaan v-sanaa heidän kanssaan. Moon vaan välillä niin hyvä.

Lisäksi työssäni olen törmännyt henkeä uhkaavaan tilanteeseen, josta ehkä olen hieman shokissa. Toisaalta ei tunnu missään, mitä nyt työpäivän päätteeksi kävin ihan ylikierroksilla, mutta toisaalta sitä miettii miten pienistä asioista oma henkikin voi olla kiinni. Kuten juosta tiettyyn suuntaan juuri oikealla hetkellä. Samaan aikaan päässä pyörii ajatus, että olen minä hullu kun haluan kersan näin sairaaseen maailmaan tuoda. Maailmaan jossa oikeasti ihmiset voi niin pahoin, että uhkaavat toisten henkeä ja kuten lisääntyneestä uutisoinnista on saanut myös huomata, niin valitettavan usein sen toisilta vielä riistävät. Sitten vedotaan vähän heikentyneeseen mielentilaan tai myöhästyneeseen puberteettiin. Voi helvetti. Ja tässä meillä on hyvinvointivaltio!

Onneksi kotona sitä tuntee olonsa vielä turvalliseksi. Täällä sitä saa siivota niin paljon kuin sielu sietää ja vaihdella lakanoita vaikka joka viikko. Leikittää hiukan koiraa ja pyytää ystävää pelaamaan Buzzia shoppailureissun päätteeksi. Eli ehkä mun elämäni hyvän ja pahan ero on suunnilleen balanssissa, kaikesta huolimatta.