20.1.2012

Sisällä paljon ääntä

Miten vihainen sitä ihminen osaakaan olla?! Itselle, rakkaille, lemmikeille, tuntemattomille ihmisille, koko halavatun maailmalle? Kiukuttaa niin lujaa, että jos olisin sarjakuvahahmo korvistani nousisi savu, pääni punottaisi ja ajatuskuplaan olisi piirrelty myrskypilviä, pääkalloja ja kaikkea negatiivista kuvaavaa. Luultavasti kuplalle olisi oma ruutu, sillä sen verran ketuttaa. Ketuttaa nämä kaunistellut ärsytyksen kuvauksetkin, sillä suoraan sanottuna tekisi mieleni käyttää naisen sukupuolielimiin viittaavaa kiukutus-sanaa, jota puhekielessäni käyttäisin, mutta koska koitan tsempata ja vaikuttaa edes suurinpiirtein sivistyneeltä ihmiseltä niin totean vaan että ARGH!!!

Mikä sitten saa tämän fiiliksen aikaan? Mä olen reilu parikymppinen ämmä (tällä hetkellä tuo sana kuvailee mua varmasti paremmin kuin nainen tai tyttö tai mikään muukaan, juuri tuon v-tutuskäyrän takia), jolta löytyy nurkista miestä, mirriä ja murrea, mutta se mukula puuttuu. Hulluinta tässä on se kuinka mä hoin kiltisti moniamoniamonia vuosia, kuinka mä vihaan lapsia ja en ikinäpikinäkoskaanmilloinkaan halua sellaista haisevaa, ruttuista ja rumaa vatipäätä omaan elämääni. Sitten kun joku selitti, kuinka se mieli vielä muuttuu tai että kun saat oman lapsen niin ei se olekaan sellainen ruma kuolapumppu niinku ne muut muksut, että sitä omaansa sitten rakastaa ehdoitta ja vaihtaa vaippaa, samalla itse pönttöön tai lattialle oksentaen. Wuppiduu ja meikäläinen ei uskonu, selitteli siinä sitten ympäristölle, kuinka se vastuu on kamala ja hirveä ja minen sellaista koskaan halua.

No haluampas. Perkule ku haluan. Sekös tässä myöskin kismittää. Joutuisi nöyrtymään ihmisten eessä ja sanomaan, että no kyllä mä sellaisen vaipparoskiksen mielelläni tuohon huoneen nurkkaan ottaisin ja sitä sitten kakkavaipoilla täyttelisin. Yöllä nousisin pulloa lämmittämään ja rattaiden kanssa painelisin pihalla, ehkä naapurin mamman kanssa. Voi jumalauta. Minä! Minä jonka piti perustaa oma baari, ottaa lisää tatuointeja, juoda punaviiniä ja maalata tauluja. Istua savuisessa ja hämyisessä kämpässä, josta ehkä vuosikymmenien kuluttua löydettäisiin vain meikäläisen kuihtunut luuranko, kissan jätöksiin hautautuneena. Okei, en mä sitä tulevaisuuttani ihan noin synkäksi kuvitellut, mutta hämyiseksi ja mystiseksi kyllä. En ainakaan pastellin sävyiseksi, raskausarpiseksi ja vastuulliseksi elämäksi.

No joku vahinko mun päässäni on tapahtunut, varmaan se kuuluisa biologinen kello on alkanut naksuttaa. Meikä on vinksahtanut. Enkä tänään, tai eilen, vaan jo aikoja sitten. Pillerit on pyörinyt kaapissa vuodessa 2008, mutta suuhun asti ne eivät ole päätynyt. Reseptikin on jo vanhentunut. Syntiäkin on makuuhuoneen (ja keittiön ja olkkarin ja milloin minkäkin) syövereissä tullut harrastettua aivan aktiivisesti, mutta eih. Pikku-uimarit eivät päädy perille tai sitten meikäläisen negatiivinen elämän asenne on tarttunut munasoluihinkin, jotka toteavat ulkopuolella kolkuttelijoille että ”painu helevettihin siitä häiritsemästä, mä nukun ny!”.

Anyhow, niimpä paineltiin sen miehen kanssa istuskelemaan tänään neuvolaan. On muuten sitten helvetillinen paikka hengailla selvittelemässä lapsettomuutta. Taapero siellä, napero täällä. Niin ja kengätkin pitää muistaa jättää eteiseen, ettei pikkupiltit sairastu kurasta kun siellä lattioita nuolevat leikkiensä lomassa. Ja mikäs sen ihanampaa on katsella vatsa pystyssä kulkevia onnellisia odottajia. Kaiken katkeruuden keskellä on kiva törmätä työkaveriin, varsinkin kun ajatuksena ei tietenkään ole ollut kertoa tästä asiasta töissä, ennen kuin jos ja kun se vatsa nyt alkaisi pyöristymään muusta kuin roskaruoan syömisestä. Nytpä pääsee sitten varmaan vastaamaan kuiskutteluihin. Sanoako totuus, että ei ole kiirettä miettiä äitiyslomatuuraajaa, ku meikä ei tunnu olevan sikiävää laatua vai rauhoitella valkoisin valhein ja sanoa että ehkäisyasioista oltiin vähän keskustelemassa, no panic.

Hulluinta tässä on se että kaiken yrittämisen ja joka kuukausi saapuvien pettymysten tunteiden lisäksi päässä pyörii ajatus siitä, miten muu maailma suhtautuu mun maailman kuvan muuttumiseen. Mun muuttumiseen. Mä en olekaan enää se sama ihminen kuin ennen tai ainakaan mä en ajattele asioista enää samoin. Mitä ihmiset ajattelee kun tällaisen historian omaava ihminen istuu neuvolan penkissä ja toivoo omaa nyyttiä himaan. Jos ei tänä vuonna tai ensi vuonna, mutta ainakin lupauksen siitä että siihen pitäisi olla mahdollisuus. Mitä se neuvolatäti ajattelee kun tämä tupakoitsija, joskus abortin tehnyt, teinimokailija, väittää nyt että aika ja ihminen on kypsynyt ja on valmis kasvamaan siihen vastuuseen. Ja kun sitten hakee ymmärrystä ja tukea siltä toisinajattelijalta, jonka kanssa jakaa aviovuoteen ja jonka aivot ovat rakentuneet eritavalla saatuaan X-kromosomeja kehittymiseen, niin vastaukseksi saa kuulla olevansa marttyyri, että luuletko sä olevasi ainoa joka piehtaroi näiden asioiden kanssa. Ei, en hemmetissäkään luule!

Kun mä luen muita lapsettomuusblogeja, löydän sieltä niin paljon samoja fiiliksiä, mutta samalla musta tuntuu että mä olen aivan vääränlainen ihminen tuntemaan mitään haluja äidiksi. Tuntuu että kaikki muut ovat sellaisia lämpöisiä, vauvan tuoksua rakastavia, ihania kotihengettäriä. Ja mä.. No mä en mahdu määritelmiin. Mussa on niin paljon enemmän kuin kukaan ymmärtää. En ole tekeillä, olen olemassa. Mussa on jo se kaikki, se vaan hakee järjestystään. Enkä mä yritä sanoa tällä etteikö näissä lämpöisemmiltä vaikuttavissa ihmissä olisi niin paljon sisältöä, tai kaaosta tai mitä lie tämä onkaan, mä vaan tarkoitan että musta tuntuu, että mä olen yksin näiden ajatusteni kanssa pääni sisällä ja kun ympäristö ei tunnu osaavan ottaa sitä vastaan tai edes hetken miettiä asiaa mun näkökulmasta, niin musta tuntuu ehkä maailman yksinäisimmältä otukselta, sillä tämä ei ole mulle tuttua maaperää ja hetkittäin tuntuu kuin mistään ei saisi tukea.

Tästä päästäänkin siihen oikeaan tunteeseen, pelkoon. En mä ole vihainen, en mä ole kai sellainen edes luonteeltani. En mä mikään positiivisuuden perikuva ole ja edelleen mun mielestä valtaosa lapsien kuvista on aivan hemmetin rumia, eikä naama täynnä suklaata oleva vaahtosammutin ole söpö, mutta ainakin mä tiedostan että mä olen melko hukassa. Tiedän mitä haluan, mutta tieltä toiselle vaihtaminen ei ole niin helppoa ja näppärää. Tiedän myös että vaikka tie muuttuu niin nää kulkimet pysyy samoina, eli minuus ei katoa minnekään. Pitäisi vaan oppia löytämään itsestään se millainen minä olen nykyään ja antaa maailman vaan luvan sopeutua siihen. Not so simple!

5 kommenttia:

  1. Kiva, kun kävit kommentoimassa, niin löysin blogiisi. Saat musta heti lukijan, sen verran räväkkä ja reipas aloitus oli! :) Tuo neuvolakuvauksesi oli varsinainen mustan huumorin riemuvoitto, auts. Täällä netissä meitä tuskasi tajuavia on onneksi muitakin.

    VastaaPoista
  2. Toivottavasti napakkuus ja räväkkyys säilyy jatkossakin. Uskoisin näin, taitaa olla joku ominaispiirre meikäläisessä :) Jotenkin helpottavaa tietää että joku on lukenut ja ymmärtänyt. Ehkäpä nyt selviää työillastakin aiheuttamatta asiakkaille mielipahaa omalla ololla :)

    VastaaPoista
  3. Minä liityn myös lukijoihisi. Meitä on moneen junaan - voisin alkutekstin perusteella kuvitella sinun kulkevan samoja polkuja kuin eräs rakas ystäväni - mietin jo hetken oletko hän, mutta ikä ei täsmää..

    Tervetuloa joukkoon, täällä on tilaa kaikille. Voi olla, että meistä tarttuu pullantuoksua, tai sitten ei. Itsehän en pullaa leivo. ;)

    Joka tapauksessa toivon, että jakamalla ajatuksiasi täällä saat selvitettyä itsellesi mikä ja kuka olet ja miksi olet ansainnut kaiken sen onnen, minkä kaikki meistä on ansainnut.

    VastaaPoista
  4. Voi että, kuulostaapa todella tutulta. Itsellä vielä 5 vuotta matkaa siihen kolmeenkymppiin, joten ikäkin varmaan aika lähellä omaasi.

    Mä ennen inhosin lapsia, ja vannoin etten IKINÄ tahdo sellaista hankkia. En mä kyllä ajatellut koskaan meneväni naimisiinkaan.. Noh, nyt on aviomies ja lasta yritetty neljä vuotta :D

    Jossain vaiheessa jo mietin, että haluanko mä sen lapsen vaan sen takia, että se ei yrityksestä huolimatta ilmoita itsestään. Että pidänkö mä tätä rumbaa jonain projektina, jossa on vaan pakko onnistua. Mutta kyllä tässä vuosien varrella on tullut huomattua, että kyllä mä sen perheen haluan, ihan oikeasti. En ole vauvafiilistelijä vieläkään, mutta eihän se kuola-sinappikakka vaihe nyt ikuisuuksia kestä. Ei aikaakaan kun se lapsi onkin jo taapero, jos sellainen nyt joskus saadaan pyöräytettyä pihalle.

    En usko, että kovin moni mun sukulaisista osaisi edes kuvitella, että tahtoisin äidiksi. Kaveritkaan tuskin tajuaisivat, ellen olisi avoimesti puhunut lapsettomuudestamme. Olen elänyt aiemmin juuri tuollaista hämyistä "taiteilijaelämää" seinäkankailla päällystetyssä savuisessa luukussa ;)

    Olen huomannut kuitenkin muuttuneeni, kasvaneeni tämän kriisin myötä. Entisestä elämästä muistuttaa toki monet ulkoiset seikat: lävistyksistä jääneet arvet, tatuointi ranteessa, pukeutumistyyli, rastat. Mutta sisimmässäni olen aivan uusi ihminen, ajatusmaailmani on käynyt läpi sellainen muodonmuutoksen etten oikein enää itsekään tunne itseäni.

    VastaaPoista
  5. Hyvä että joku muukin on tarponut tämän mielen muutoksen läpi. Jotenkin hetkittäin sitä epäilee tosiaan olevansa yksin näiden ajatusten kanssa..

    Ikäkin tosiaan täsmäilee, todella hyvinkin itseasiassa. Oma rastavaihe onneksi jäi lyhyeksi ja tuo rock n roll -tyyli päälle. Se tuskin koskana katoaa, lapsettomuuden tai lapsen saannin myötä. Se on kuitenkin niin ominaisinta mua :)

    VastaaPoista