Alaston

Olin niin suunnitellut värkkäileväni aurinkoisen pakkaspäivän kunniaksi pienen kuvapostauksen omasta elämästäni. Kodista, ympäristöstä ja eläväisistä otuksista, jotka siihen kuuluvat. Kamera löytyi ja muutama kuvakin tuli nappailtua. Ongelmana kadonnut piuha. Tiedättehän.. Niitä joita tulee joka laitteen ja härvelin mukana, mutta yhteenkään ei sovi sama kuin toiseen. Sitten niille koitetaan keksiä säilytyspaikkaa (meillä se on vaatehuoneessa majaileva valtava pahvilaatikko, sekä olkkarissa sijaitseva, siro kori). Piuha ei tule vastaan. Se on varmaan napattu tietokoneesta irti, kävelty se kädessä jonnekin, laskettu otteesta ja napattu mukaan jotain muuta, kuten vaikka kahvikuppi. Eih, piuha ei majaille keittiössä. Se pieni Snören lakunarua hiukan paksumpi esine, joka mahdollistaisi itseni tuomisen lähemmäs teitä, ei löydy kylppäristä, ei eteisestä, ei edes siivouskomerosta.

Makuuhuone jää penkomatta. Mies nukkuu ja silloin kun se (äitini repisi persettään kun edelleen käytän ihmisistä termiä SE en HÄN) nukkuu, niin pystyn jopa kirjoittamaan. Hän tietää tämän osoitteen ja tiedän hänen jopa ehkä lukevan näitä tekstejä. Lisäksi nämä löytyvät omalta koneelta, omasta kansiostaan. Toisinaan mietin, että haluanko hänen silmiensä lukevan näitä ja saavan tietoonsa asioita, jotka on ehkä helpompi jakaa tuntemattomille ihmisille. Toistuvasti tulen kuitenkin siihen tulokseen, että jos se hiton kommunikaatio on aina paikoitellen niin hankalaa, niin ehkäpä tämä helpottaa sitäkin. Jos ei, niin so? Siinäpähän tietää sitten mitä mun päässä on hyrrännyt 2.2.2012 klo 10:07, ei se tarkoita että niin ajattelisin enää vaikkapa tunnin päästä. Ja vaikka mun ajatus muuttuisi, kuten se muuttui lapsen hankinnankin suhteen, niin ei se tee siitä väärää tai valheellista. Se oli todellinen ajatus sillä hetkellä. Se ainoa totuus.

Totuuden nimissä voin sanoa myös sen että nämä hetket päivässä on parhaita. Joskin toivoisin että nuo koiran tassut eivät rapisisi noin kovasti tuossa laminaatilla (jospa vihdoin saisi aikaiseksi saksia ne kynnet...). Istun tässä ja mun ei tarvitse kammata tukkaa, harjata hampaita, tai vetää vatsaa sisään. Tässä istun kasvot ilman pakkelia ja hörpin halpis-pommacia ja mietin miten kuluttaisin tämän pitkän ajan joka vielä lääkärin vastaanottoon on. Mitä kertoisin siihen asti? Mitä sanottavaa mulla oikeastaan on. Paljonkin ja samalla ei mitään. Haluaisin hehkuttaa söpön värisiä koiran kakkapusseja tai tyhjää pyykkikoria, mutta mietin onko ne sopivia aiheita lapsettomuusblgiin. Ehkä näistä syistä en haluaisi määritellä tätä sittenkään sellaiseksi, sillä mun elämä ei vielä ainakaan täyty hoidoista ja en niistä ymmärrä vielä mitään. Samalla toivon ettei koskaan tarvitsisikaan ymmärtää, että jospa se nyt sitten kuitenkin ihan itsestään...

Enkä mä ole lapseton. Multa puuttuu vain se ihmislapsi. Välillä sen puuttuminen vain on niin iso pala, ettei osaa arvostaa hetkellisesti sitä kaikkea muuta, kuten äsken jalkaa hipaissutta kuonoa tai sitä että tänä aamuna mua odotti vain yksi pissaläiskä ja sekin kylppärissä, josta se oli maailman helpointa siivota pois. Välillä mun mies pohtii tulisiko musta hyvä äiti, tai olisinko mä tarpeeksi kypsä siihen vastuuseen, sillä mä kuulemma välillä unohdan nuo eläimet. Kyllä mä ne pakolliset asiat hoidan, mutta en sitten mitään ns. ylimääräistä. Samaa voisin sanoa takaisin. Katsokoon peiliin ja miettiköön samoin. Onko se vastuullista miettiä tuollaista, kun itse olettaa heti mun olevan siellä pihalla värjöittelemässä koiran kanssa tai mun olevan se, joka hulluttelee ja leikkii, kun onhan kyseessä mun koira.

Mitäs sitten kun kyseessä on lapsi? Onko sekin sitten vain mun, joten mun pitää olla aina se joka menettää yöunensa tai lässyttää toiselle, jotta itku loppuisi? Pääsääntöisestihän nämä asiat ovat suurimmassa määrin äitien hommaa, sillä he ovat kotona ainakin aluksi. Poistaako se silti sen toisen osapuolen vastuun? Että toisinaan senkin täytyy herätä ja lässyttää, että se äiti jaksaisi. Samoin on koiraperheessä. Tai ihan vain kahden ihmisen perheessä. Kaikenlaisessa sosiaalisessa kanssakäymisessä. Välillä täytyy ottaa pala sen toisen ihmisen taakkaa, pyytämättä, jotta se toinen saa levättyä tai tehtyä jonkin muun asian pois, painamasta mieltä. Olen ilmeisesti naivi.

Riisutaanko? Riisutaan.

Riisutaan turha uho, mutta pidetään varovaiset sanat.

Riisutaan pakko ja pidetään se, mikä tuntuu hyvältä.

Riisutaan pelot ja opetellaan luottamaan.

Vaatteet päälläkin voi olla alasti,

kun näyttää toiselle, mitä sydämessään unelmoi.