Mikä sille nyt taas tuli...

Eipä jahdattu munasolua sitten eilen. Eikä jahdata tänäänkään ja siinä ne mahkut sitten taisikin olla. Fiilis on yleisesti ottaen niin paska. Vauvaton-asia ei sinällään paina mieltä normaalia enempää, eikä oikeastaan rahamurheetkaan. Töissäkin on kivaa ja siippakin mitä rakkain. Ja silti tuntuu että jokainen sen sana on vaan kettuilua tai riidan haastamista. Mikäli näin ei kuitenkaan ole, niin varmistan kyllä taas omilla kommunikaatiotaidoillani sen että riidan siitä saa aikaan. Tai jollei riitaa niin ainakin tämän fiiliksen kasvun ja kummallekin pahan mielen.

Meillä on historiassa erinäisiä sotkuja ja draamaa, kuten varmasti kaikilla. Nyt sitten elämä on ollut onneksi aika tasaista, jollei nyt näitä menneiden selvittelyitä ja rahasotkuja oteta lukuun. Kun tilanne vihdoin näyttää valoisalta, tulee aina jotain kummittelemaan, kun vaan haluaisi olla ja elää tässä hetkessä. Siitä syntyy taas epävarmuutta ja siitä lisää sanomista. Nyt olen huomannut itsessäni merkkejä huonosta tavastani, josta olen koittanut opetella eroon viime kuukausina. Jos viime kuukaudet yritin jutella silloin kolmelta yöllä, niin nyt mieluummin jätän juttelematta, kuten aiemminkin. Lääkärin vastaanotollakin se oli mies joka kyseli, varsinkin siitä että miten tämän prosessin jaksaa, vaikka mähän tässä se ihan loppuun palanut olen. En vaan avaa suutani miehelleni, sillä tuntuu että hän vaan ei ymmärrä läheskään aina ja kun sitten päätän olla vielä hiljaa, väärinymmärryksen pelossa, on soppa vielä sakeampi. (Noh, jos jotain positiivista, niin onneksi sovintoseksi on yleensä varsin antoisaa tällaisten päivien jälkeen ;))

Eilen katsottiin Ylen arkistosta se Hiljaa Toivotut. Eipä se tuntunut mua koskettavan, mutta jotenkin yritin samaistua silti, sillä jossain vaiheessa ehkä itsekin joutuu tuota käymään läpi, jos tämä ei menekään ihan niin helposti kuin mitä haluaa. Tällöin mies heitteli välillä mauttomia kommentteja, lienee ollut tylsistynyt. Toivoin katsovani dokkaria yksin. Mä tiedän että ei tuo äijä mikään ihan vatipää ole, vaikka välillä vetoaakin että ”toi on niin naisten tapaista”. Niin on! Ja toi on niin miesten tapaista. Valitettavasti kun naisen kanssa elää niin silloin saa juuri sen kyseisen naisen hyvät ja huonot puolet. Ja tällaiset asiat kuin esim. äitiyden puuttuminen, saa ajattelemaan hyvinkin naisellisesti.

Tähän päättyy tällä kertaa ajatukseni virta. Haluan kuitenkin kirjoittaa miehelleni vielä tähän loppuun lauseen helpottamaan epävarmuutta ja lisäämään uskoa meihin tänään. Tämä myös teille kaikille muille, jotka pyöritte tässä lapsettomuuden mustassa aukossa ja odotatte parasta.

”Juuri tänään elän vain yhden päivän, enkä yritä ratkaista heti koko elämäni ongelmaa.”