Fail.

Miten sitä ihminen osaakin olla ehkä yksi katkerimpia otuksia? Kun morsian kuiskaa, että hänelle ei voi viunaksia sitten juottaa, kun masussa on asukki, niin jumalauta että kirpaisee. Ei se mitään, hymyilen ja halaan huomaamattomasti. Onhan kyseessä vielä salaisuus. Esitän kysymyksen "kuinka pitkällä?" ja "kotitestinkö tehnyt, vai käynyt jo neuvolassa?". Elätellen toiveita, että vastaus olisi "vain kotitesti" ja sitten saisin miettiä, että ehkä siinä on virhe. Ehkä se oli pikkuinen haamu, joka katoaa kyllä parissa päivässä. Julmaa, mutta niin se ajatus liikkui. Enkä minä, herttilei, tosissaan kenellekään pahaa toivo ja olenhan minä iloinen tuostakin uutisesta, mutta nuo nyt oli ne ensimmäiset aatokset siellä hymyilevien kasvojen takana.

Ihan niin kuin tuossa ei olisi tarpeeksi. Saan jälleen muistutusta, erään lapsuusaikaisen ystävänkin raskaudesta. Siinä sitä kauhistellessa morsiammen kanssa, saan vielä lisää juoruja. Eräs toinenkin sen aikainen on raskaana. Sitten kauhistellaan sitäkin. "Ai sen miehen kanssa, no jaa! Kauheaa kyllä! Kuinka pitkällä? No ohhoh!" Tässä kohtaa jos eläisin Ally McBeal -maailmassa, kaatuisin varmaan lattialle hakaten siihen päätäni, potkien jaloillani ja takoen nyrkeilläni. Huutaisin ja itkisin. Herätys! Ei siis oikeasti, vain hetkellisesti ajatuksissani. Oikeasti seisoisin edelleen paikallaan juhlasalissa ja nyökyttelisin raskausjuoruille.

Myöhemmin tapaan vielä opiskelukaverini, joka muistuttaa kuinka olin vannonut etten naimisiin mene. No ainakaan sukunimeä en sitten vaihda (näin kuitenkin menin ja tein). Se olisi vielä puuttunut kun olisin ollut maha pystyssä, kun lastakaan mun ei koskaan pitänyt haluta. Siinä mä seison ja naureskelen "no ehei sentäs!". Mies seisoo rinnalla. On vähän hoomoilasena. Miksen sanonut mitään, miksi annoin vitsin jatkua. Kotimatkalla asiasta puhutaan. Mitä siihen sanoa? "Kyllä se tenava meilläkin olisi tulossa, jos en olisi näin saatanan epäonnistunut, että yksikään raskaus ei kestä, jos sellainen ilmiö edes syntyy?!". Mies ymmärtää. Lohduttaa, että onhan meillä kotona nyt se simppa-näytepaperi ja asiat lähtee eteenpäin. Onhan meillä. Mutta silti. Ei sitäkään voi sanoa, jossain kepeissä häätunnelmissa, vanhoille tutuille. "Meillä on vähän vaikeaa saada vauvaa". Sitten sitä kauhisteltaisiin, jossakin toisessa nurkassa "ai, siksikö ne ei oo lisääntynyt? no aijaa, no eipäs ihme, kyllähän se plikka on jo nuorena juonunna ja polttannunna. Aika rasavillihän se oli!" Ja niin ne mummut sitten nyökyttelisi ja hymyilisi, siellä nurkassa, että näin on. Pian tietäisi kaikki. Omanlaisensa version ja ketään ei kiinnostaisi totuus, enkä minä olisi sitä myöskään kertomassa.

Joten me juhlimme häitä ja meistä varmasti jokainen pitää omanlaistaan kulissia yllä. Morsian juo lasten skumppaansa, jota piilossa hänelle kaadellaan. Minä kätkeyden nuoruuden verhon taakse ja esitän edelleen olevani se sama ihminen, joka ei lasta halua. Se on helpompi rooli, kuin epäonnistujan.