15.7.2012

Fail.

Miten sitä ihminen osaakin olla ehkä yksi katkerimpia otuksia? Kun morsian kuiskaa, että hänelle ei voi viunaksia sitten juottaa, kun masussa on asukki, niin jumalauta että kirpaisee. Ei se mitään, hymyilen ja halaan huomaamattomasti. Onhan kyseessä vielä salaisuus. Esitän kysymyksen "kuinka pitkällä?" ja "kotitestinkö tehnyt, vai käynyt jo neuvolassa?". Elätellen toiveita, että vastaus olisi "vain kotitesti" ja sitten saisin miettiä, että ehkä siinä on virhe. Ehkä se oli pikkuinen haamu, joka katoaa kyllä parissa päivässä. Julmaa, mutta niin se ajatus liikkui. Enkä minä, herttilei, tosissaan kenellekään pahaa toivo ja olenhan minä iloinen tuostakin uutisesta, mutta nuo nyt oli ne ensimmäiset aatokset siellä hymyilevien kasvojen takana.

Ihan niin kuin tuossa ei olisi tarpeeksi. Saan jälleen muistutusta, erään lapsuusaikaisen ystävänkin raskaudesta. Siinä sitä kauhistellessa morsiammen kanssa, saan vielä lisää juoruja. Eräs toinenkin sen aikainen on raskaana. Sitten kauhistellaan sitäkin. "Ai sen miehen kanssa, no jaa! Kauheaa kyllä! Kuinka pitkällä? No ohhoh!" Tässä kohtaa jos eläisin Ally McBeal -maailmassa, kaatuisin varmaan lattialle hakaten siihen päätäni, potkien jaloillani ja takoen nyrkeilläni. Huutaisin ja itkisin. Herätys! Ei siis oikeasti, vain hetkellisesti ajatuksissani. Oikeasti seisoisin edelleen paikallaan juhlasalissa ja nyökyttelisin raskausjuoruille.

Myöhemmin tapaan vielä opiskelukaverini, joka muistuttaa kuinka olin vannonut etten naimisiin mene. No ainakaan sukunimeä en sitten vaihda (näin kuitenkin menin ja tein). Se olisi vielä puuttunut kun olisin ollut maha pystyssä, kun lastakaan mun ei koskaan pitänyt haluta. Siinä mä seison ja naureskelen "no ehei sentäs!". Mies seisoo rinnalla. On vähän hoomoilasena. Miksen sanonut mitään, miksi annoin vitsin jatkua. Kotimatkalla asiasta puhutaan. Mitä siihen sanoa? "Kyllä se tenava meilläkin olisi tulossa, jos en olisi näin saatanan epäonnistunut, että yksikään raskaus ei kestä, jos sellainen ilmiö edes syntyy?!". Mies ymmärtää. Lohduttaa, että onhan meillä kotona nyt se simppa-näytepaperi ja asiat lähtee eteenpäin. Onhan meillä. Mutta silti. Ei sitäkään voi sanoa, jossain kepeissä häätunnelmissa, vanhoille tutuille. "Meillä on vähän vaikeaa saada vauvaa". Sitten sitä kauhisteltaisiin, jossakin toisessa nurkassa "ai, siksikö ne ei oo lisääntynyt? no aijaa, no eipäs ihme, kyllähän se plikka on jo nuorena juonunna ja polttannunna. Aika rasavillihän se oli!" Ja niin ne mummut sitten nyökyttelisi ja hymyilisi, siellä nurkassa, että näin on. Pian tietäisi kaikki. Omanlaisensa version ja ketään ei kiinnostaisi totuus, enkä minä olisi sitä myöskään kertomassa.

Joten me juhlimme häitä ja meistä varmasti jokainen pitää omanlaistaan kulissia yllä. Morsian juo lasten skumppaansa, jota piilossa hänelle kaadellaan. Minä kätkeyden nuoruuden verhon taakse ja esitän edelleen olevani se sama ihminen, joka ei lasta halua. Se on helpompi rooli, kuin epäonnistujan.




6 kommenttia:

  1. Häät on kyllä yksi pahimmista paikoista ihmiselle, jonka on vaikea tulla raskaaksi! Paljon ihmisiä, paikalla yleensä useita alle 40-vuotiaita erittäin hedelmällisiä (tyyliin "TJOTtailtiin ja eka kerrasta tärppäs ja mä olin ihan OMG!") naisia jne. jne. Itsekin olin tässä männä kuussa häissä, joissa oli varmaan viisi raskaana olevaa ja itse sitä vaan ajatteli, että haistakaa *ittu ja hymyili...

    VastaaPoista
  2. Voi miten tekstisi kirpaisi sydäntäni! Niin tuttuja tunteita kaikki nuo. Löysin vasta muutama päivä sitten blogisi ja pidän tavastasi kirjoittaa: turhaa kaunistelematta. Haluan ehdottomasti seurata sinun matkaasi.

    VastaaPoista
  3. Tuolla häissä ei onneksi ollut kukaan vatsa pystyssä, tai ainakaan sitä ei huomannut. Oli vaan näitä sanallisia kauhisteluita, mutta se lienee johtuneen siitä että keski-ikä taisi olla tuolla neljänkympin nurkilla.

    Eipä silti hääviltä noi jutustelut tuntunut. Onneksi ne kuitenkin oli vain häivähtävän pieni osa iltaa ja muuten oli kyllä ihan mukavaa.

    VastaaPoista
  4. Joo on toi tuttuu. munkaan ei pitäny mennä naimisiin, vaihtaa sukunimee tai haluta lasta KOSKAAN. nyt noi kaikki on kuitenki tapahtunu.

    Ja mull aon samoja ajatuksia. Kun kuulen, että joku on raskaana ajattelen automaattisesti:"Voi perse. Toivottavasti menee kesken. No en kai mä nyt noin saa ajatella? No mut toivottavasti menis." Sitten tulee hirvee syyllisyys, vaikka en mä OIKEESTI toivo tollasta. Ajatuksia ne vaan on...

    Ja se on niin helppoo vaan naureskella kavereille, etten koskaan lasta halua. Tai helpompaa ainaki ku alottaa sitä tarinan selittämistä, että miks ei oo lasta.

    VastaaPoista
  5. Heippa!

    Löysin blogisi jonkun toisen blogin listasta. Olen aika uusi näissä lapsettomuusmaailmoissa ja tykkäsin heti tavastasi kirjoittaa. Tuo tunne on niin tuttu. Herkuttelen aina kotona ajatuksilla mitä kaikkea noihin uteluihin voisikaan vastata inhorealismista kohdunpoistoon tai siihen, että vihaan lapsia ja olen katkaissut putkeni. Vastaan aina jotain ympäripyöreää...

    -e-

    VastaaPoista
  6. En mä aina ollut tällainen. Ekat pari vuotta yritystä ei aiheuttanut näitä fiiliksiä. Sitten ne alkoi iskemään hiljalleen ja tän viimeisen vuoden ne ön takonut mun päässä kuin noitarumpu. Ehkä se menee ohi.

    VastaaPoista