Puolikas

Sellainen minä olen.

Päivästä toiseen. Seuraavaan viikkoon. Täyden kuukauden, joista lopulta kertyy vuosi. Vuoden seuraan on tullu lisää päiviä, kuukausia ja vuosia. Pian viisi pitkää vuotta. Edelleen vajaavainen.

Miehessä ei ollut vikaa. Niin se paperi sanoi. Hullua että vaikka toinen ruikkii purkkiin lääkärin kehoituksesta huolimatta melkein kaksi vuorokautta ennen, niin silti niitä uimareita on niin helvetisti! Ja vielä varsinaisia Jani Sievisiä. Enkä tarkoita että yhtä eläkkeellä, vaan samassa kunnossa kuin esimerkki-herra huippuvuosinaan. Hyviä, liikkuvia. Saatana, suunnistustaidottomia sanon minä. Ei se vaan saa olla yksin mun vika. En minä tahallani ole tehnyt tätä vaikeaksi. Rakentanut vaikean radan, jota ei yksikään uimari läpäise. Tai jos joku maaliin joskus on päässytkin, niin ei. Sitten mun keho keksii, että eihän tää näin voi mennä, joten kaikki alkaa alusta.

Kai se on hyväksyttävä, että se on minä.

Pari viikkoa on saanut oikein korostusta puolikkuudesta. Äiti-sellaisesta. Olen kokannut, olen pyykännyt. Kuunnellut jatkuvaa kysely-tulvaa, komentanut (komentanut lisää) ja koittanut keksiä kivaakin tekemistä. Odotan että nuo vaan häipyy. Haluan että ne menee jo pois. En halua vastata enää kertaakaan, tai pyytää olemaan hiljaa. En halua nostaa yhtäkään kenkää eteisen lattialta telineeseen tai kantaa maitoa kaupasta litratolkulla. En ennen kuin se on mun lapsen kenkä. En ennen kuin kuulen mulle osoitetut sanat "äiti, saanko maitoa".

Siihen saakka mä olen puolikas ja tää talo on täynnä vain vieraita.