Musta tuntuu että tää oli tässä.

Valheiden viidakko

Miten sitä osaakaan välillä halveksia ja lähestulkoon vihata omaa miestään? Jo suhteemme alussa mulle selvisi, että hänellä oli jokin kummallinen tapa puhua ihmisille paskaa. Siis ihan arkisista ja tavallisista asioista, joilla ei ole mihinkään mitään merkitystä ja silti juuri sellaisia piti sävyttää ihan erilaisiksi. Parasta tässä tavassa oli se että se ei toiminut lainkaan järkevästi. Ymmärrän jos joku valehtelee jonkin asian mieleisekseen, tai välttyäkseen joltain suurelta harmilta, eli pienet valkoiset valheet ja sitten niissä pysytään. Hänen tapansa toimia oli täysin päin vastainen. Jokaiselle ihmiselle eri tarina ja kun niistä jäätiin kiinni, niin löytyi satamiljoonaa selitystä miksi näin. Hmmm.. Kuulostaa ihan paikoitellen omalta äidiltäni, joka saattoi väittää punaisen olevan sininen vaikka jokainen ihminen näkee jopa persesilmällään, ettei niin ole.

Siellä saatatte nyt huokailla, että itseppä tiesit mihin soppaan lusikkasi työnsit. No näinpäs tein, mutta tiedättehän sen kun suhteen alussa haluaa vaan uskoa hyvää ja toivoo parasta. Tämän jälkeen tuli raitistumisprosessi, jonka jälkeen elämä olikin jälleen hienoa. Löysin jälleen syyn kaikelle inhottavalle mitä on matkan varrella sattunut ja mikä parasta, nythän ongelma on poissa, kun kerran hän ei juo enää.

No juomisesta ei tunnu olevan pelkoa. Enkä mä sitä voikaan pelätä, muutenhan menee koko elämä ohi jos mietin vain että huomenna kaikki saattaa olla päin hevonpuota. Pikkuhiljaa se paskanjauhaminen on vaan palautunut arkirutiineihin. Huomaan herran laittavan kolikon jos toisenkin pelikoneisiin, sivuhistoriasta löydän veikkauksen ja kotoa Eurojackpot -kuponkeja yms.. Aivan sama, ei ole mun rahat ja omapahan on ongelmansa. Jaksa joka helvetin kerta olla se aikuinen, joka muistuttaa että hei sä olet addikti! Mene hoitoon, käy ryhmissä, lakkaa toi helvetin sählääminen.

Ja niinkuin tuo pelaaminen olisi edes pahinta. Olipa herra keksinyt sepittää kaverilleni kuinka meillä on L.A. tammikuussa! Niinkun haloo! Voin kertoa että mä näin punaista kun ystäväni soitti mulle ja kysyi asiaa. Olisi varmasti miehestäkin mukavaa kuunnella, kun mä keksisin satuja hänen ystävilleen ja vieläpä asioista, jotka eivät helvetti sentään ole mitään leikin laskun kestäviä ja hänelle arkoja asioita! Kun kysyn syytä on vastassa hiljainen mies, esittää loukkaantunutta. Ilmeestä näkee, että miten sä voit korottaa mulle ääntäs, kun mä haluan tulla kohdelluksi kunnolla. Miksi helvetissä mun pitäisi kohdella häntä kunnioittavasti ja puida asioita rauhallisesti läpi, jos hänenkään ei tarvitse miettiä yhtään mitään, mitä suustaan päästää ja kenelle!

Mä alan olemaan tähän niin saatanan väsynyt. Enää ei ole niitä vaaleanpunaisia laseja. Enää en jaksa uskoa ja toivoa. Enää en halua kuulla enää yhtäkään selitystä, varsinkaan kun hän ei edes ongelmiaan tunnu työstävän. Tuntuu että jokainen anteeksipyyntö on hänelle kuin syntien anteeksianto ja jonka jälkeen kaikki on normaalia. Ei tunnu tajuavan, että jokainen tällainen asia ajaa mua vaan kauemmaksi ja saa olemaan hetkittäin jopa kiitollinen lapsettomuudesta.

Tähän listaan voisin lajitella vielä lisää loputtomia valheita, laskujen hoidosta, kauppareissuihin yms. mutta ei se hyödytä mitään. Pointti on kuitenkin se, että eniten mua loukkaa toisen käyttäytymisessä se että pitääköhän mua oikeasti niin idioottina! Niin tyhmänä, etten tajuaisi missä mennään. Lujaa alaspäin, kunnes hän oikeasti on löytänyt sen pohjansa. Oikeasti valmis käymään hoidoissa ja työstämään asioita. Siitä mä en tiedä olenko mä hänen rinnallaan silloin, vaikka lupailinkin että myötä- ja vastamäessä, mutta joskus sitä mäkeä vaan tuntuu olevan liikaa. Ja vaikka rakkautta on ja tahtoakin, mutta en jaksaisi tahtoa yksin, kun palkinnoksi on kaikki tuo ja vähän päälle.

Ehkä tämä on taas vaan näitä päiviä, jolloin kaikki negatiivinen pulppuaa pintaan ja tulee kärjistetysti ulos, mutta tämäkin on tehtävä.

Missä vika?

Luin erästä blogia, jossa lapsettomuuden syynä oli miehen täydellisesti puuttuvat siittiöt. Mietin meidän tilannetta. Olisiko mun helpompi olla, jos syy olisi toisessa? Meikäläisen mäkättävällä luonteella kun on varustettu, niin luulen että mun mies lähtis alta aikayksikön tästä sopasta pois. Entäpä sitten kun syy on minun? Itsesyytökset ei vaan auta, vaikkakin sitä tulee harrastettua alitajuisesti toistuvasti. 

Voisikohan vaan olla jos mä olenkin valinnut väärät miehet. Niin nykyisen kuin entisenkin. Tiedättehän? Kummassakaan ei sinällään vikaa, mutta jokin vaan ei onnistu. Onhan näitäkin tapauksia nähty nimittäin – vuosikausien yritystä ja sitten uudessa suhteessa sikisty samantien. Enkä nyt sano että mun mies olisi mulle väärä ihminen, päinvastoin nautin hänen seurastaan niin sängyssä, kuin sen ulkopuolellakin ja se seksikin toimii. Tarkoitin että ehkä joku mitätön fysiologinen seikka estää raskautumisen, vaikka rakkautta ja yritystä riittääkin.  

Tai jos uskoisin Jumalaan, niin voisin sanoa että jokin korkeampi voima estää tämän. You know? Vikaa ei kenessäkään, mutta lopputulosta ei vaan synny. Taidankin pyrkiä tähän ajatukseen, vaikka toisaalta nyt kun sitä lukee tästä näytöltä, niin se kuulostaa melkein surullisemmalta. Vielä epämääräisemmältä ja hankalammalta asialta saada pois päiväjärjestyksestä, jotta lopputulos saataisiin mieluisaksi.

Ehkä on vain parempi olla jälleen analysoimatta yhtään mitään, kun siitä tulee vaan taas loputon oravanpyörä ja pian ei ajatusmaailmaani juurikaan muuta mahdu, kuin teorioita (salaliitto -sellaisiin saakka) ja epämääräisiä yrityksiä ratkoa niitä. Parempi napata koira remmin päähän ja lähteä hölkälle, jotta oma itseinho ehkä hieman hälvenee sillä. Parempi antaa olla ja välttää stressiä.

Antaa teorian olla ja eletään käytännössä – ovulaatiota odotellessa ;)

Fail.

Miten sitä ihminen osaakin olla ehkä yksi katkerimpia otuksia? Kun morsian kuiskaa, että hänelle ei voi viunaksia sitten juottaa, kun masussa on asukki, niin jumalauta että kirpaisee. Ei se mitään, hymyilen ja halaan huomaamattomasti. Onhan kyseessä vielä salaisuus. Esitän kysymyksen "kuinka pitkällä?" ja "kotitestinkö tehnyt, vai käynyt jo neuvolassa?". Elätellen toiveita, että vastaus olisi "vain kotitesti" ja sitten saisin miettiä, että ehkä siinä on virhe. Ehkä se oli pikkuinen haamu, joka katoaa kyllä parissa päivässä. Julmaa, mutta niin se ajatus liikkui. Enkä minä, herttilei, tosissaan kenellekään pahaa toivo ja olenhan minä iloinen tuostakin uutisesta, mutta nuo nyt oli ne ensimmäiset aatokset siellä hymyilevien kasvojen takana.

Ihan niin kuin tuossa ei olisi tarpeeksi. Saan jälleen muistutusta, erään lapsuusaikaisen ystävänkin raskaudesta. Siinä sitä kauhistellessa morsiammen kanssa, saan vielä lisää juoruja. Eräs toinenkin sen aikainen on raskaana. Sitten kauhistellaan sitäkin. "Ai sen miehen kanssa, no jaa! Kauheaa kyllä! Kuinka pitkällä? No ohhoh!" Tässä kohtaa jos eläisin Ally McBeal -maailmassa, kaatuisin varmaan lattialle hakaten siihen päätäni, potkien jaloillani ja takoen nyrkeilläni. Huutaisin ja itkisin. Herätys! Ei siis oikeasti, vain hetkellisesti ajatuksissani. Oikeasti seisoisin edelleen paikallaan juhlasalissa ja nyökyttelisin raskausjuoruille.

Myöhemmin tapaan vielä opiskelukaverini, joka muistuttaa kuinka olin vannonut etten naimisiin mene. No ainakaan sukunimeä en sitten vaihda (näin kuitenkin menin ja tein). Se olisi vielä puuttunut kun olisin ollut maha pystyssä, kun lastakaan mun ei koskaan pitänyt haluta. Siinä mä seison ja naureskelen "no ehei sentäs!". Mies seisoo rinnalla. On vähän hoomoilasena. Miksen sanonut mitään, miksi annoin vitsin jatkua. Kotimatkalla asiasta puhutaan. Mitä siihen sanoa? "Kyllä se tenava meilläkin olisi tulossa, jos en olisi näin saatanan epäonnistunut, että yksikään raskaus ei kestä, jos sellainen ilmiö edes syntyy?!". Mies ymmärtää. Lohduttaa, että onhan meillä kotona nyt se simppa-näytepaperi ja asiat lähtee eteenpäin. Onhan meillä. Mutta silti. Ei sitäkään voi sanoa, jossain kepeissä häätunnelmissa, vanhoille tutuille. "Meillä on vähän vaikeaa saada vauvaa". Sitten sitä kauhisteltaisiin, jossakin toisessa nurkassa "ai, siksikö ne ei oo lisääntynyt? no aijaa, no eipäs ihme, kyllähän se plikka on jo nuorena juonunna ja polttannunna. Aika rasavillihän se oli!" Ja niin ne mummut sitten nyökyttelisi ja hymyilisi, siellä nurkassa, että näin on. Pian tietäisi kaikki. Omanlaisensa version ja ketään ei kiinnostaisi totuus, enkä minä olisi sitä myöskään kertomassa.

Joten me juhlimme häitä ja meistä varmasti jokainen pitää omanlaistaan kulissia yllä. Morsian juo lasten skumppaansa, jota piilossa hänelle kaadellaan. Minä kätkeyden nuoruuden verhon taakse ja esitän edelleen olevani se sama ihminen, joka ei lasta halua. Se on helpompi rooli, kuin epäonnistujan.

Puolikas

Sellainen minä olen.

Päivästä toiseen. Seuraavaan viikkoon. Täyden kuukauden, joista lopulta kertyy vuosi. Vuoden seuraan on tullu lisää päiviä, kuukausia ja vuosia. Pian viisi pitkää vuotta. Edelleen vajaavainen.

Miehessä ei ollut vikaa. Niin se paperi sanoi. Hullua että vaikka toinen ruikkii purkkiin lääkärin kehoituksesta huolimatta melkein kaksi vuorokautta ennen, niin silti niitä uimareita on niin helvetisti! Ja vielä varsinaisia Jani Sievisiä. Enkä tarkoita että yhtä eläkkeellä, vaan samassa kunnossa kuin esimerkki-herra huippuvuosinaan. Hyviä, liikkuvia. Saatana, suunnistustaidottomia sanon minä. Ei se vaan saa olla yksin mun vika. En minä tahallani ole tehnyt tätä vaikeaksi. Rakentanut vaikean radan, jota ei yksikään uimari läpäise. Tai jos joku maaliin joskus on päässytkin, niin ei. Sitten mun keho keksii, että eihän tää näin voi mennä, joten kaikki alkaa alusta.

Kai se on hyväksyttävä, että se on minä.

Pari viikkoa on saanut oikein korostusta puolikkuudesta. Äiti-sellaisesta. Olen kokannut, olen pyykännyt. Kuunnellut jatkuvaa kysely-tulvaa, komentanut (komentanut lisää) ja koittanut keksiä kivaakin tekemistä. Odotan että nuo vaan häipyy. Haluan että ne menee jo pois. En halua vastata enää kertaakaan, tai pyytää olemaan hiljaa. En halua nostaa yhtäkään kenkää eteisen lattialta telineeseen tai kantaa maitoa kaupasta litratolkulla. En ennen kuin se on mun lapsen kenkä. En ennen kuin kuulen mulle osoitetut sanat "äiti, saanko maitoa".

Siihen saakka mä olen puolikas ja tää talo on täynnä vain vieraita.

Ei tää herkkua o

Olen ollut pitkään hiljaa. En ole käynyt edes lukamassa lapsettomuudesta. No hyvä on, googlettanut vähän. No ehkä paria blogiakin kurkistanut. En kuitenkaan syventynyt, samaistunut tai kommentoinut mihinkään mitään. Koittanut elää omaa elämääni. Lellinyt lemmikeitä ja rakentanut pesää. Alkanut vihaamaan hankittua istuinta. Se haiseekin vauvalle.

Eilen oli suhteellisen huono päivä. Flunssainen olo aamusta saakka, joka kiristi kivasti hermoa. Suuret odotukset vapaapäiviltä ja korkealta putoamista. Toisaalta kukapa tällaisen kanssa mitään haluaisi tehdäkään? Ilta meni itkeskellessä. Sain vihdoin laitettua sille ainoalle ystävälle, joka tiesi raskaudesta, että se tilanne on ohi. Muutama mukava viesti vaikeiden asioiden äärellä sai itkunkin loppumaan. Lopulta sovittiin että pian istutaan alas ja juodaan viiniä! Se kun on nyt taas sallittua. Ihanaa mustaa huumoria, mii laik!

Tässäkin taas piinaillut pian viikon. Menkat siis 6 päivää jälleen myöhässä. Tällä kertaa olen jättänyt testit ihan suosiolla tekemättä. Mitä hiton väliä loppujen lopuksi koko tuloksella, kyllä sitä on ennenkin tenavia tehty kusematta tikkuihin. Eipä ne juuri itsestään ilmoittelematta synny. Tänään kuitenkin tikkuilin. Paska tikku. Ei näyttänyt niin mitään. Sen saakelin kerran kun meikäläinen oikein sijoittaa yli 10€ tikkuihin, nii olis se kiva edes se kontrolliviiva saada. Taidan olla ihan viivaton nainen. Alkais edes hilloviivailut. Ketuttaa.

Terkkuja lenkkeilevältä shoppailuhirmulta - i'm alive!

Tuntuu että jokainen tekstini alkaa pahoitteluilla, sillä jälleen en ole pystynyt kirjoittamaan toivomaani tahtiin. Tuo alkanut ja loppunut raskaus pudotti aika korkealta, vaikka sitä iloa ei ehtinytkään nauttia kuin pari päivää. Nyt kuitenkin pikkuhiljaa tässä aletaan palailemaan normaaliin elämään.

Viikko sitten kävin shoppailemassa. Ja toden totta, shoppailun terapeuttista vaikutusta ei missään nimessä saisi väheksyä (kuten itse olen tähän asti tehnyt)! En juurikaan koskaan ostele itselleni suuremmin mitään, mutta nyt annoin luvan avata lompakon nyörit ja niin sitä mentiin. Mies kävi hankkimassa mulle uuden puhelimen, koska en niistä itse suuremmin mitään ymmärrä (muuta kuin että tää uusi luuri on niiiiiiiin kaunis  ja sillä voi nassukirjailla <3). Tuon saman ajan käytin itse ostoskeskuksessa pörräillen ja kun kerron tuloksen, saattaisi moni jopa hämmentyä. Neljät farkut, 7 toppia, 2neuletakkia. Aikaa upposi vajaa tunti eikä rahaakaan palanut todellakaan liikaa. Tiedän mihin liikkeeseen suunnistan jatkossakin ;)

Terapoin itseäni myös tapaamalla erästä pitkäaikaisinta ystävääni ja juomalla aivan liikaa siideriä. Mutta perkele, molin ansainnut jokaisen niistä lasisista tuopeista, joissa helmeili kylmä juoma ja joissa jäät kolahtelivat hampaisiin, kun pitkiä hörppyjä tuli otettua. Aamulla olo ei ehkä fyysisesti ollut paras (jäätäviin vatsakipuihin kun lisätään lekan iskut päähän niin aiai), mutta väitän että jokainen jymähdys otsalohkolla oli sen arvoista. Mikään ei voita ystävän seuraa, vaikka sitten puhuttaisiin ihan vain arkisista asioista.

Kotiin palattuani olen napannut itseäni hiukan niskasta kiinni ja siivonnut koko huushollin. Miehen kanssa käytiin siivoamassa jopa varasto. Tämän lisäksi kuluneen 3 päivän aikana on tullut käveltyä lähes 30kilometriä. Esimmäisenä päivänä käytiin suolla kulkemassa pitkospuilla, jonka jälkeen lenkkeilytettiin koiraa vielä pururadalla. Seuraavana päivänä suunnistettiin naapurikuntaan, jossa on aivan upeat patikointireitit. Teki hyvää kuljeskella metsissä, katsella järviä ja seurata miten iloissaan koira pomppi menemään vapaana. Niin ja jotta ei nyt ihan liian harmooniseksi tämä kävisi, niin törmättiinhän me käärmeeseenkin, jonka mies onneksi sai tapettua kivellä, mun pidellessä koiraa sylissä turvassa.

Kaiken touhuamisen ohella olen jatkanut innostusta tuosta fabo-kirppistelystä. Läjäpäin laittanut tavaraa myyntiin ja jopa löytöjä taas tehnyt. Ostin meinaan kahvipaketilla meille vauvan turvakaukalon. Okei, kunnolla asioiden edelle menoa taas, mutta kauppa tuntui järkevältä. Nyt tuo istuin on pesty, puunattu ja kuin uusi, sekä matkalla majailemaan varastoon. Sieltä sen voi sitten hakea, KUN on ajankohtaista - aivan sama onko se sitten vuoden päästä tai viiden, mutta uskoa löytyy taas ja se on tärkeintä, niin jaksaa jatkaa yrittämistä!