Odottamaton käänne

Koska lapsettomuus ja hoidot eivät ole olleet osa elämääni yli vuoteen, niin en ole täälläkään viitsinyt käydä. Elämä on rullannut tasaista tahtia eteenpäin. Tappavan tylsääkin ollut paikoitellen mutta on tähän aikaan mahtunut monia muutoksiakin. Kummityttö on jo isoneiti ja häntä jälleen huomenna suuntaan katsomaan. Koti on uusi ja kodissa on myös uusi koiravauva. Lisäksi uudesta kodista on ajeltu jo 8kuukautta uuteen työhönkin. Mahtavia muutoksia, mutta on niistä seurannut stressiäkin. Stressistä on seurannut väsymystä ja seksielämän kuivumista kasaan. Niinä harvoina kertoina kun sitä on ollut, niin aivan mahtavaahan se on! Parempaa kuin edellisen postauksen aikoina olisin voinut kuvitella. Nyt se on seksiä, läheisyyttä, rakkautta.. Ei kalenterin tuijotusta ja vauvantekohommaa.

Ja nyt: Kaikesta siitä stressistä ja lähes olemattomasta seksielämästä huolimatta, vihdoin tajusin että mulla on menkat myöhässä ja eilen hain apteekista testin, johon yön pimeinä tunteina yksikseni pissailin.

En raaskinnut herättää miestä tuohon aikaan vaan pyörittelin tulosta mielessäni. Tupakkaa teki niin perkeleesti mieli, mutta toistaiseksi ainakin viimeinen röökini on palanut testitulosta odottaessani. Jotenkin koko tulos on niin epätodellinen. Pelko perseessä, että käy kuten pari vuotta sitten ja taas menee kesken. Kuitenkin mieltäni lohduttaa että silloin seurailin vielä kiertoa ja laskin päiviä ja pissasin heti tikkuun kun menkat ei alkanutkaan parissa päivässä. Nyt tajusin menkkojen puuttumisen vasta useiden viikkojen jälkeen. Parin sovelluksen mukaan sitä oltaisiin nyt jossain 6viikon nurkilla, mutta tiiäppä noista. Huomenna pitänee pirauttaa neuvolaan.

Sama miäs, eri verkkarit.

Mitäpä tänne meidän rauhaan? Same old, same old. Ei tietoakaan yrittämisestä, seksikin on harvinaista herkkua ylipäätään. Eipä haittaa yhtään. Toisinaan katkeruus ja kaipuu heräilee, mutta vaimennan sen nopeasti. Ei nyt, ei ehkä koskaan. 

Keskityn treenaamiseen (ja siellä blogimaailmassa pyörimiseen). Vajaan parin viikon päästä pitäisi päästä alottamaan taas uuden valmentajan kanssa, innolla odotan. Jos musta ei voi tulla äiti, niin musta voi silti tulla hyvä monessa muussa asiassa. Esim. mahdollinen uusi työpaikka odottelee mua, treenit kulkee, hankin uuden lemmikin juuri, tapasin kummityttöäni taas pitkästä aikaa ja keksin hyvän tavan vahtia lasta putoamasta sitteristä, vaikka samalla pelaa Simpsonia puhelimesta :)

Hyvillä fiiliksillä täällä siis kaikinpuolin edelleen. Aamulenkki on nyt jo tehtynä ja puuro tuolla odottaa keittäjäänsä, joten takaisin fittailun maailmaan.

Pus: Tiki

P.S. Emmä oo teitä vieläkä unohtanut. Vaan elänyt välillä ;)

Kuulumisia Tikilandiasta

Ajattelin tulla tänne päivittämään pikaisesti kuulumisia, en vaan oikein tiedä mistä aloittaisin.

Eron jälkeen kävin hetken terapiassa, mutta en pitänyt terapeutistani joten muutaman käynnin jälkeen totesin että pärjään ilmankin. Samoin jätin masennuslääkkeet käyttämättä ehkä viikon jälkeen. Totesin, etten halua hetkittäisen masennuskauden takia olla hetken päästä ns. koukussa kyseiseen lääkkeeseen, varsinkin kun luin että niiden lopettaminen ei sitten olekaan niin yksinkertaista.

Miehen kanssa ei tahdottu päästä millään samalle aaltopituudelle. Hetkittäin vietettiin hyviä aikoja yhdessä ja tuntui että keskustelu rullaa. Sitten seuraavassa hetkessä tuntui kuin toisen äidinkieli olisi muuttunut mandariinikiinaksi, sillä minkäänlaista ymmärrystä ei ollut. Lopputulos oli kuitenkin se, että herra on nyt palannut kotiin ja elellään päivä kerrallaan. Seurakunnan pariterapiaan on pitänyt mennä, mutta ensimmäisellä kerralla iski pahin mahdollinen sairasteluajankohta päälle ja toisella kerralla nukuin varatun ajan ohitse. Tällä hetkellä uutta aikaa ei ole varattuna, sillä miehellä on niin paljon töitä, että virastoaikaan ei tapaaminen vaan onnistu. Tahdin rauhoittumista odotellen siis..

Pikkuisen kanssa katselemassa kuohuvia koskia

Mites sitten lapsihaaveet? Ne on edelleen kuopattuna ja hoidot keskeytettynä. Ennen kuin mitään sellaista rumbaa voisi edes ajatella, pitää puitteet olla kunnossa. Enkä tiedä onko minusta muutenkaan sellaiseen härdelliin enää. Hoitojakso on ollut ehkä elämäni surullisinta aikaa. En muista koska olisin ollut niin sekaisin, hormonit ylösalaisin ja jatkuvasti surullinen. Toistaiseksi haluan keskittyä vain elämäni hyviin asioihin. Olen ollut koko kevään ehkä onnellisimmillani vuosiin. Olen alkanut tosissani treenaamaan salilla ja tuloksiakin on tullut. Ystäväni kanssa naurettiinkin että ehkä tämä on jotain "jumalan" tms. sairasta huumorintajua, että kun vihdoin saan itseni ihan tikkiin niin pamahdankin paksuksi ja sitten saakin hyvästellä jo pilkistävät vatsalihakset. Ah, jälleen ihanaa mustaa huumoria, me love it!

Neiti ja saalis

Treenailuiden lisäksi on tullut käytyä syömässä usein hyvässä seurassa, sekä mies vei mut katsomaan 21 tapaa pilata avioliitto (niin kivan ironisesti pyysi treffeille, että miten voisi kieltäytyä, joten siitähän se sitten taas lähti), sekä vei mut katselemaan ja kuolailemaan jenkkiautoja. Ehkä vielä joskus mulla on oma pikkuinen firebird <3 Siihen asti on tyytyminen vain autoje kuolailuun ja kuvailuun.

Eräs American car show-otos

Kummityttönen on kasvanut hirmusti ja hän onkin aivan uskomattoman hurmaava. Ristiäisissä häntä pitelin ekaa kertaa sylissä ja en kyllä pätkääkään ollut katkera mistään. Pari kertaa olen nyt muutenkin käynyt heillä kyläilemässä ja pikkuista moikkaamassa. Viimeksi käytiin hänen äitinsä kanssa ihan kahdestaan shoppailureissulla ja syömässäkin. Halusin viedä hänet hiukan todellisuuspakomatkalle, niin jaksaa sitten arkeakin paremmin, kun välillä pääsee hiukan ihmisten ilmoille.

Eli älkääs olko huolissanne, mulla menee oikeinkin mukavasti!

Loppu.

Olen pyörittänyt ajatuksia tästä blogista ja sen tulevaisuudesta. Uskon että tämä kirjoitus jää viimeiseksi, sillä jatkossa en halua enää tietyn silmäparin lukevan tunteistani tai ajatuksistani. Teille muille haluan kertoa, että me emme olleet sitä vankkaa tekoa ja emme kestäneet näiden hoitojen mukana tulleita paineita. Tietenkään ne eivät ole ainoa syy tähän kaikkeen, vain kirsikkana kakun päällä.

Tilanne on nyt se että mies on muuttanut pois ja asutan yksin tätä kotia, joka tyhjältä tuntuukin. Itkulta ei tunnu tulevan loppua ja tällä hetkellä pelkään ehkä eniten myöhässä olevia kuukautisia. Clomit vetelin sovitusti, samoin piikittelyt. Seksiä ei osunut näiden muuttopuuhien vuoksi sitten kuitenkaan juuri sille päivälle kuin olisi pitänyt, vaikka haikeaa eroseksiä olikin sitten useasti sen jälkeen. Ehkäpä ne sieltä vielä alkavat. Vasta 2 päivää myöhässä.

Niin paljon kuin lasta olenkin halunnut ja haluan, niin tähän tilanteeseen en sitä soisi. En kyllä usko että se maailmaani kaataisi, tekisi vain erilaisen, mutta en silti sitä tahdo nyt. Itse olen sen verran riekaleina että olen ravannut nyt lääkärin pakeilla, opettelen syömään masennuslääkkeitä ja maanantaina aloitan terapian. Ehkä jossain vaiheessa olen entistä ehompi Tiki. Ehkä jossain vaiheessa en ala itkemään holtittomasti milloin missäkin. Kotona sillä ei ole väliä, mutta töissä se hiukan häiritsee, eikä se ole mukavaa kaupan parkkipaikallakaan, mutta sille ei vain voi mitään. Onneksi on kuitenkin ystäviä, jotka eivät arvostele tai takerru negatiivisiin asioihin, vaan oikeasti keskittyy tukemaan.

Teistä en silti luovu, enkä tätä sivustoa poista, sillä ehkä jollekin tämäkin voi toimia tukena tai varoittavana esimerkkinä. En vain kirjoita tänne enää. Kiitos teille, jotka olitte mukana tässä matkassa pitkin lapsettomuuden polkua, jonka toistaiseksi ainakin verhoan avioerolla ja sydänsuruilla. Toivon teille kaikille todella paljon onnea tulevaan ja jaksamisia synkkiin aikoihin. Loppuun haluan vielä kertoa, että itse en ole enää täysin lapseton. Löysin riemun ja onnen, sillä 2 päivää sitten on syntynyt pienen pieni kummityttöni. Kaikki katkeruus ja kateus on vaihtunut erilaiseen onneen, joka toistaiseksi riittää ainakin minulle.

Mä olen niin väsynyt tähän kaikkeen. Mä en tajua miten kukaan jaksaa tätä? Miten kenenkään parisuhde kestää tätä? Joskus sitä vaan toivoo että tukehtuisimpa itkuun, enkä heräisi tähän painajaiseen enää. Jättäisin epäkelvon kehoni lepoon ja olisin oikeasti vapaa kaikesta.

Ahaa, sanoi Nalle Puhissa kerran kani. Se tarkoitti näin se on ja näin sen kuuluukin olla. Ehkä mä vaan olen niin saatanan huono ihminen, että näin on parempi.

Kun ei leijaile, niin ei putoa korkealta. Raskaustestirahatkin säästyi menkkarätteihin. No ens kuussa sitten ehkä.

Hiljaisuuden särkyminen.

Olenpas taas ollut pitkään hiljaa. Ei oikeastaan ole ollut mitään sanottavaa, vaikka toisaalta olisi ehkä ollutkin. No toisinaan vaikeneminen on kultaa.

Vatsa kramppaa, mutta menkkoja tässä odottelen alkavaksi muutenkin, niin eipä tuo niin ihme ole. Oikeastaan eilen niiden olisi pitänyt alkaa, jos noudattaisivat samaa rytmiä mitä normaalisti. Jos viikon päästä ei vielä kuitenkaan menkkatäti ei kyläile, niin sitten ehkä uskallan antaa itselleni hieman toivoa, että lääkkeet olisivat tehneet tehtävänsä.

Melko mielenkiintoinen viikko takana. Samalla niin arkinen, mutta toisaalta erikoinen. Kotona on leijunut varovaisuuden ilmapiiri. Miehen kanssa on toisiamme hemmoteltu ja elelty kuin jossain täydellisessä postikortissa perhettä kuvataan, jotta ei riitaan päädyttäisiin. Hyvä niin, sillä eilen vihdoin aika oli kypsä järkevälle keskustelulle, joten pahimmat riidat onnistuttiin tällä välttämään. Voi kun aina malttaisi, mutta yleensä se turpa vaan aina aukeaa ja ydinsota on valmiina.

Ystävilläkin on ollut erinäisiä murheita. Toisella ihmissuhteissa, toisella oman kehonsa kanssa ja kolmannella raskauden kanssa. Yllättävää kyllä, niin olen tuntenut itseni hyväksi ystäväksi tällä viikolla. Onnistunut piristämään omalla idiotismillani näitä ihmisiä ja sitten ihan myötäelämään ja kiroamaan v-sanaa heidän kanssaan. Moon vaan välillä niin hyvä.

Lisäksi työssäni olen törmännyt henkeä uhkaavaan tilanteeseen, josta ehkä olen hieman shokissa. Toisaalta ei tunnu missään, mitä nyt työpäivän päätteeksi kävin ihan ylikierroksilla, mutta toisaalta sitä miettii miten pienistä asioista oma henkikin voi olla kiinni. Kuten juosta tiettyyn suuntaan juuri oikealla hetkellä. Samaan aikaan päässä pyörii ajatus, että olen minä hullu kun haluan kersan näin sairaaseen maailmaan tuoda. Maailmaan jossa oikeasti ihmiset voi niin pahoin, että uhkaavat toisten henkeä ja kuten lisääntyneestä uutisoinnista on saanut myös huomata, niin valitettavan usein sen toisilta vielä riistävät. Sitten vedotaan vähän heikentyneeseen mielentilaan tai myöhästyneeseen puberteettiin. Voi helvetti. Ja tässä meillä on hyvinvointivaltio!

Onneksi kotona sitä tuntee olonsa vielä turvalliseksi. Täällä sitä saa siivota niin paljon kuin sielu sietää ja vaihdella lakanoita vaikka joka viikko. Leikittää hiukan koiraa ja pyytää ystävää pelaamaan Buzzia shoppailureissun päätteeksi. Eli ehkä mun elämäni hyvän ja pahan ero on suunnilleen balanssissa, kaikesta huolimatta.

Happy.

Juuri kotiuduin sairaalasta. Ultarassa kaikki oli enemmän kuin hyvin ja oonkin ollut yhtä hymyä siitä lähtien. Lääkäri koitti hieman toppuutella, että en niin korkealta putoaisi, jos nyt ei tärppääkään, mutta kai sitä silti joskus saa olla positiivisesti jännittynyt.

Eli siis munarakkula oli nyt 17milliä (olikos oikea mittayksikkö, en nyt muista), joten tänään painelen apteekkiin ja huomenna sitten pitää pistellä itseä masuun. Vähän jännittää mitähän siitä tulee, kun jo harjoituspossun pistäminen tuntui niin pahalta (MUTTA SE OLI NIIN SÖPÖ POSSU!). Sitten alkaakin se hauskin osuus, eli parin päivän lomailu ja peiton heilutus. Ei siinä mielessä osuvampaan aikaan olisi voinut tämäkään osua, kun molemmat ollaan lomalla ja kaukana kotoa.

Nyt tarvinee suunnistaa poliisilaitokselle noutamaan passia, niin sitten saa huomenna keskittyä vaan pistokseen ja pakkailuun (sekä tietysti iltavuoroon töissä, mutta kuitenkin). Pitkästä aikaa hyvät fiilarit, vaikka eihän tämä raskautta vielä takaa...

Kortsuja, kortsuja...

Täähän meni ihan putkeen sitten. Eli kp 7 ja viimeinen clomi. Poli on kiinni, enkä pääse ultraan kiertooni nähden sopivasti. Ultraus vasta viikon päästä, eli kortonkien käyttöön tuli käsky, kunnes on ultrattu. Eikä tarvii piikitellä tästä kierrosta. Eli ihan turhaa pingoin naapurikaupunkiin ostamaan jouluna lääkkeitä, ihan turhaan hikoilin yöni ja ihan turhaan saadaan ostaa kumeja. Prkl. Kiukutti niin että soitin jo yksityiselle, jos olisin siellä käyny vain ultrassa, mutta en niillä hinnoilla! 200-300e 15minuutin ajasta.

Ekat clomit ja lenssu

Kiertopäivä nelonen menossa ja olen taas niin ihanan kipuinen. Clomeihin en oikein osaa yhdistää yhtäkään haittavaikuusta tämän flunssan tähden. Välillä on kuumetta, välillä ei. Särkylääkkeitä siis kuluu ja ruumiinlämmöt vaihtelee, samoin kuin hikoilut. Vatsaa särkee, mutta johtuuko se menkoista vai mömmöistä sitä en tiedä. Pää on joka tapauksessa aivan jumissa, korvia särkee ja nenän tukkoisuudesta huolimatta saa olla koko ajan aivastelemassa ja niistämässä. Jotenkin ei edes ajatus kulje, enkä osaa mieltää onko tässä tekstissäkään järkeä. Paskalta tuntuu anyhow.

Luovuin BTW facebookista. Tuntuu super-orvolta vielä, kun tottunut älypuhelimella jatkuvaan näpytykseen. Nyt mitta tuli kuitenkin täyteen, monista syistä johtuen. Samaan syssyyn avasin myös toisen blogin. Yksityisemmän. Johon ei ole miehellä ja ystävillä asiaa. Puolueettoman maaperän, jossa saan arvostella ja purnata ja purkaa just niin paljon kuin sielu sietää. Niin hassua kuin se onkin, toisaalta se tuntuu hyvältä myös siksi että te vakkaritkaan ette välttämättä mua sieltä tunnista, vaikka eksyisitte sivulle. Jotenkin kummasti teistäkin osasta on tullut kovin läheisiä ja toisinaan kaikkea ei ole niin helppoa jakaa läheisille, kuin täysin randomeille ihmisille. Katsotaan miten käy kahden blogin pyörityksen, ehkä mahdollisesti jossain kohtaa kolmen, jos taas elämäntapamuutoksen saan rullaamaan.. Toistaiseksi tuntuu vielä juttua riittävän kaikkiin tällä kirjoitustahdilla.

ihan happy.

Tontut ovat kurkkineet vääristä ikkunoista selkeesti, kun pukki on ollut siinä uskossa että mä olen ollut kiltti. Sain juuri niitä lahjoja joita olen toivonutkin. Yksi lahja oli tosin aivan ylitse muiden, sillä olenhan sitä jo neljä vuotta toivonut ja nyt sain!

Muuten meidän joulu alkaa olla taputeltu. Lahjat on jaettu, joskin niistä vielä pitkään nautitaan, samoin kuin meikäläisen yltiömäisistä kokkauksista. Nyt kuitenkin meikäläinen palaa arkiseen aherrukseen ja lähtee keräilemään tuplatienestejä, hieman flunssaisena.

P.s. vaikka jouluressistä päästiin niin nyt odotellaan kuukautisia ja toivotaan ettei ainakaan näille pyhille osu tai saadaan ajella naapurikaupungin yliopiston apoteekkiin hakemaan vauvantekopillereitä.

aukiolotutkimus

Huomenna sitten otsikossa mainittuun operaatioon. Jännittää ja pelottaa aivan hitosti. Nyt sitten kaipaankin mielipiteitä, että mennäkö yksin vai miehen kanssa? Jotenkin haluaisin toisen mukaan jakamaan tämän ja helpottamaan omaa jännitystä, mutta samalla "ahdistaa" ajatus olla siinä ronkittavana toisen silmien alla. Inhottava tilanne.

Virallisesti lapsettomuushoidoissa. PRKL!

Aamu oli kuin mikä tahansa muu aamu, jolloin heräät liian väsyneenä ja toivot että voisit vaan jatkaa unia. Pakko silti nousta, sillä tänään oli ensimmäinen käynti lapsettomuus-asian tiimoilta polilla. Mitään jännitystä tai sellaista mulla ei ole asian suhteen ollut. Hyvä, jos olen muistanut mikä päivä on milloinkin, sillä sen verran hektistä on viime aikoina taas ollut. 

Polille oli suhteellisen helppo löytää ja tällä kertaa törmättiin vain ystävällisiin ihmisiin, toisin kuin viime keväänä kun kävin samaisessa sairaalassa päätäni kuvauttamassa. Yksi inhottavimpia vaiheita oli ilmoittautumis-luukulta käveleminen odotustilaan, jonne meidät neuvottiin, sillä matkalla oli toinen odotustila jota seurasi pitkä käytävä, jonka seinät oli koristeltu jäätävän kokoisilla hedelmöityshoito-julisteilla. Jes! Kattokaas kaikki, tässä mennään me epäonnistuneet. Onneksi näin toisenkin pariskunnan käytävällä myöhemmin, niin eipä tuntunut enää siltä että mä olen niin ainoa.

Itse lekuri oli huippumukava ja käytiin läpi esitietolomakkeet. Meikäläinen oli omaansa rustannut vielä hieman normaalia enemmän tietoa, nimittäin paperin taakse olin pistänyt kierrot ylös ja myös erilaiset kivut (myös ne yhdyntäkivut), positiiviset ja negatiivisten testien päivät jne. Tunsin ehkä itseni hieman ylireagoijaksi, mutta sain kuulla että tämä vaan helpottaa jatkoa, kun tiedetään tarkalleen viimeisen vuoden kierrot. Jotain siis olen tehnyt tietämättäni hyvin :) 

Miehen esitietolomakkeen kohdalla mun ärsytyskynnys täyttyi. Yhtäkkiä meidän lapsettomuus-asia ei ollutkaan enää tapetilla vaan jälleen käydään läpi hänen raittius-tarinaansa. Teki pariin otteeseen mieli keskeyttää tai hienovaraisesti tökätä kylkeen, että aikaa on rajallisesti, kiitos vaan. No jälleen sain myös kuulla kuinka hyvää tuo miehen sperma on, lähes pestyn kaltaista ja huippukamaa. Okei, eli enää siellä käytävällä kävelee vain yksiepäonnistuja ja yksi super-mälli. Vattu.

Perusjutut tutkittiin meikäläiseltä, miehen odotellessa käytävällä pyynnöstäni ja tämän jälkeen todettiin kaiken olevan näennäisesti okei. Tissit kopeloitiin ja sitten saikin vedellä kledjut niskaan ja mies palasi huoneeseen. Käytiin myös läpi kevään tutkimustulokset, joissa kaikki oli muuten ok, mutta ainakaan tuosta kierrosta en ollut ovuloinut. Ensin meinattiin aloittaa heti lääkkein ja pistoksin, mutta jostain syystä päädyttiinkin ratkaisuun jossa seuraavasta kierrosta tehdään aukiolotutkimus ja vasta sitten otetaan lääkkeitä. Tuntuu turhalta. Eihän ne tukossa voi olla jos olen viimeisen vuodenkin aikana raskautunut ja ties kuinka monesti neljän vuoden aikana. Noh, what ever, kunhan nyt tapahtuu jotain.

Mitä tästä kuitenkin jäi käteen. Lähinnä pettynyt fiilis. Ei niinkään itse visiittiin, eikä edes hoitosuunnitelmiin, vaan mieheen. Tämä on asia johon en todellakaan jaksaisi olla liittämässä hänen raittiuttaan koko aikaa ja varsinkaan sen jälkeen kuunnella autossa, kuinka hän ei oikein saanut mitään irti tuosta käynnistä. No sori! Olisit ollut vähän enemmän hiljaa ja kuunnellut, kuin keskittynyt siihen että ”hähää, tästäpä asiasta tiedänkin kaiken, joten puhutaan tästä ja anna mä järkytän sua ja sen jälkeen mollaan facebookissa, sen takia että sulle ei tämä mun alkoholismin hoitomuotoni olekaan niin tuttu”. Helvetti! Se on naistentautien lääkäri, erikoistunut lapsettomuuteen! 

Voin myös kertoa että olin helpottunut kuullessani, että lähdetään rauhallisesti ja lievillä hoidoilla liikkeelle. Niin eiköhän tämä herra alkanut sitten heti kyselemään kauhukuvia! ”Mitäs sitten jos ne putket onkin tukossa?” HALOO, no sitten ei varmaan tehdä kakaraa luonnollisesti! Siinä mä sitten istun ja kuuntelen, kuinka keinohedelmöitys sitten toimii. Joo kiitti, saanko nyt vaan oikeasti jäädä jännittämään sitä aukiolotutkimusta ja sen kipuja, ilman että mun tarvii ajatella että seuraavaksi perhana punkteerataan vähän munasoluja jotka sitten tekee lasissa vauvan alkuja sun MacGyver-siittiöidesi kanssa. Mur, hieman tilannetajua kiitos tai jatkossa tietopimennys on vieläkin suurempi, sillä vierailen näissä sitten yksin.

Puuha-Petenä ihmissuhdeviidakossa

”Onko meillä muuta yhteistä kuin osoite?” Mielenkiintoinen kysymys.  En tiedä. Osoitekin on kyllä yhteinen, mutta onko koti? Itse tuppaan jatkuvasti muistuttamaan jollain tasolla siitäkin, että tämä on ensisijaisesti minun kotini ja hän on täällä kunnes toisin sovitaan. Ei todellakaan reilua, mutta kai se on jollain tasolla jokin puolustusmekanismi. Jokin turvaverkko, jotain minkä eteen itse näin aikoinaan kovastikin vaivaa ja jonka puolesta olen työskennellyt toistuvasti. Joka on ensimmäisenä prioriteettilistallani. Katto pään päällä.

Kysymykseen on olemassa eritasoisia vastauksia. Jos haluaa luetella, niin kyllähän sitä pitkän listan yhteisistä asioista saa. Ihan suurempia pohtimattakin. Ehkä tuota kysymystä tärkeämpää onkin sitten se, että onko meillä hänen mielestään tarpeeksi yhteisiä asioita, merkittäviä asioita. Onko minun mielestäni?

Kun tapasimme, oli molemmilla paljon omaa. Ystäviä, omaisuutta, työt, elämää. Mitä meillä nykyään on? Ystäviä minimaalisessa määrin, joskaan sitä ei pidä väheksyä, sillä laatu korvannee määrän. Omaisuuskin alkaa olla pitkälti yhteistä, samoin työt paikoitellen. Elämä on hyvinkin yhteistä. Pitäisikö tässä kohtaa kysyä, että onko meillä tarpeeksi omaa, jotta toisimme suhteeseen jotakin vai onko kaikki jo annettu?

Kun sitten haluaa jakaa jotakin tai tehdä jotakin, joka toisi itselle ja toiselle iloa, niin siitä seuraa kaikki tämä. Pohdinnat tulevaisuudesta. Ehkä se on hyväkin. Ehkä tämä pitäisi ottaa rakentavana keskustelun aloituksena. Jonkinlaisesta lupauksena huomisesta, josta tosin ei ole tietoa tai edes aavistusta millaisena se avautuu.

Keskustelut kulkevat pitkälti saman kaavan mukaan. ”Miten meni töissä?” vaikka oikeasti haluaisi kysyä ”Mitä sulle oikeasti kuuluu? Miltä susta tuntuu?”. Nuo kysymykset ovat vain kovasti paljon pelottavia. Ei ehkä niinkään edes vastauksen vuoksi, vaan ehkäpä juuri sen vastaamattomuuden takia. Kun yrittää keskustella jostakin tärkeämmästä, saa kasvoille iskun näkymättömällä, märällä rätillä. Eli ei mitään konkreettista, mutta kylmän tunteen. Tunteen siitä, ettet ole vastauksen arvoinen. Jotkut muut ovat ja siitä herää jälleen uusia tunteita. Mustasukkaisuutta.   

Aiemmin olin mustasukkainen hyvinkin fyysisistä asioista, nykyään enemmän henkisistä. Hän tuntuu ajattelevan edelleen enemmänkin fyysisellä tasolla. Loistavana esimerkkinä toimikoon tämä viimeisin, josta nämä pohdinnat saivat alkunsa. Mies ei kiinnitä huomiota, eikä ole läsnä. Ehkä läsnä olo pelottaa häntä. En tiedä. Tunnen tulevani hylätyksi, jätetyksi yksin. Sydän avataan muille, kuulemma hänen kaltaisilleen, jotka ymmärtävät. Entä sitten minä? Minä en hänen vastauksistaan päätellen lukeudu heihin, enkä koskaan voi häntä ymmärtää. Minunko sitten pitäisi avautua hänelle ja odottaa hänen ymmärtävän minua, minun kehnoa järjen juoksuani? Minunko pitäisi puhua jostakin muusta kuin työstä?

Joten asiat rullaavat samaa rataa ja päivän päätteeksi kysytään ”Miten töissä meni?” tai vaihtoehtoisesti minä henkisestä puolesta mustasukkaisena kuittailen hänen kaltaisistaan asettaen kysymykseni pirullisempaan muotoon ”Mitäs sun tyttöystävällesi kuuluu?” (Viitaten ystävään, jonka kanssa jaetaan kaikki henkinen puoli, samalla odottaen multa saavansa kaiken fyysisen. Mutisematta.

Onko elämä sitten sitä? Onko elämä palapeli? Yksi pala sieltä ja toinen täältä, jotta voidaan olla kokonaisia? Pitäisikö jonkun ihmisen olla toiselle ihmiselle isompi pala, jotakin suurempaa ja merkityksellisempää? Hänestä on hiljalleen tullut minulle sellainen. Merkityksellinen palanen. Tärkeä osa minua, haaveitani ja toiveitani. Joskaan en anna hänen sitä juurikaan tietää oikeastaan mistään. Sekin vain jälleen suojellakseni itseäni, jossa taas ei ole mitään järkeä. Lainatakseni tässä kohtaa Timo Rautiaisen sanoja 

Sillä aina kun ihmisen lähelle päästin
Löysin lähelle itsekin
Mutta jos itseäni
Varjelin ja säästelin
Heti eksyin ja palelin

Mitä tästä opin vai opinko mitään? Tiedostan ehkä paremmin hänenkin epävarmuuttaan ja jossain määrin ymmärrän mistä se kumpuaa, eikä asialle voi muuta tehdä kuin antaa ajan kulua ja seistä rinnalla. Näyttää että tässä minä olen, enkä ole aikeissa lähteä mihinkään, enkä myöskään halua häntä pois. Sitä ei voi kai koskaan tietää tuottaako se tulosta, mutta jos haluan tai haluamme yhteisen kuvan palapeliimme, ei ole oikeastaan vaihtoehtoa. 

Tiedän että on asioita, joita hän ei yksinkertaisesti työstää kanssani, mutta tiedän myös sen että hän verhoaa monet asiat tällaisiksi, välttääkseen aitoa läheisyyttä. Tosin mikä minä olen peräänkuuluttamaan sellaista, missä itsekin olen vasta untuvikko, tai peräti ehkä vasta kuoriutumaton muna. Joskin olen huomannut että aito läheisyys puuttuu hänen monista muistakin ihmissuhteistaan. Eihän se tosin ole mikään puolustus, mutta asia jota ehkä hänen tulisi työstää.

Eli vastaus hänen kysymykseensä lienee, että meillä on tässä erilaisia työmaita. On ns. omat tontit, joita ei voi jättää hoitamatta, sillä silloin myös yhteinen tontti jää ränsistymään. On myös se yhteinen työmaa, jota ei vaan voi jättää hoitamatta, vaikka kuinka välillä väsyttäisikin ja ajattelisi että ”No, huomenna sitten”. Kuten joku viisas on sanonut, niin meillä on vain tämä päivä, käyttäkäämme se hyvin. Aina ei tietenkään voi jaksaa, mutta kuinka silloinkin asiat hoitaa, mahdollistaa työskentelyn huomenna. 

Elämän ja parisuhteen työmaa ei koskaan tule valmiiksi, tai ehkä jos niin kuvittelet, niin et ole tuntenut ikinä ketään remontointiriippuvaista ihmistä. Kun vihdoin asiat ovat juuri niin kuin niiden pitää ja talo kukoistaa, niin pitää seuraavaa räystäs lautaa alkaa nakuttelemaan paremmin kiinni, ennen kuin se on päässyt repsahtamaan. Oikeastaan vastaukseni onkin kysymys. Rakenna, remontoi, tuunaa, huolla ja ylläpidä. Tahdotko?

äidillinen yö, lapseton aamu

Mulla on ollut ihana viikonloppu takana ja siitä huolimatta heräsin hetki sitten ja sain lohduttoman itkukohtauksen. Koitin päästä kainaloon, toinen ei herännyt ja itku yltyi.

Näin liian todellista unta. Mä elin läpi raskauden, tuskaisen synnytyksen ja lopulta sain syliini pienen pullean pojan. Ruskeat nappisilmät ja lähes musta, hahtuvainen takatukka. Nico.

En ole oikeastaan koskaan haaveillut pojasta, saati miettinyt nimeä. Enkä ikinä edes haluaisi nimeä Nico. Siitä huolimatta se uni oli parasta ja kamalinta mitä mulla on hetkeen ollut. En tiedä.. hajoilen nyt vaan, enkä saa kiinni mistään.

Haastetta

Mymmeli laittoi minulle tällaista haastetta, joten päiväni kuluksi sen nyt sitten teen. Itse en haasta ketään, syystä että tämä on kiertänyt blogeissa jo tovin. Jokainen lukijani toki tehköön tämän, jolleivat jo ole tehneet (ja mielellään käyköön täällä huutamassa hep, niin tajuan tulla lukemaan tuotokset :D) 

 
10 vuotta sitten ...
* Olin ylä-asteikäinen ja elin varsinaista vuoristorataa. Kaikki tunteet olivat extra-vahvoja, eli kun vihattiin niin sitten niin tehtiin sydänjuuria myöden. Tai kun rakastettiin niin sekin tapahtui räiskyvästi ja polttavasti. Tällöin haaveiltiin muuttamisesta kimppakämppään ystävän kanssa, jonka kanssa yhteydet lakkasivatkin peruskoulun jälkeen kun kumpainenkin suunnisti sitten eri kaupungeihin.
5 vuotta sitten ...
* Lopettelin opintojani eräällä paikkakunnalla ja erosin opiskeluaikaisesta poikaystävästäni. Muutin toiseen kaupunkiin, hankin töitä ja 364 päivää myöhemmin olin löytänyt uuden rakkauden.

3 vuotta sitten ...
* Edelleen samaa rakkautta, mutta tällöin oli jo kaupunki jälleen vaihtunut. Samoin työ oli muuttunut opiskeluksi ja satunnaisiksi iltatöiksi.
* Olin paljon lihavampi.

1 vuosi sitten ...
* Jälleen uusi kaupunki. Välissä toinenkin kaupunki. Pari vakituista duunia jäänyt taakse, samoin yksi pätkä työ.
* Pari kuukautta takana nykyistä duunia ja vajaa vuosi uutta kotia, joka ei vielä tässäkään vaiheessa tuntunut kodilta. Edelleen haaveilin muutosta toiseen kaupunkiin. Taas.
* Miehen kanssa ongelmia paratiisissa pitkin vuotta, vaikka tahdon -sanastakaan ei ollut kulunut kuin pari hassua kuukautta.
* Olin pudottanut painoa 18kiloa.

Kuluneena vuonna ...
* Mies raitistui, ongelmia työstetty.
* Vauvakuume tuli myönnettyä itselle.
* Lapsettomuuden hyväksymistä ja varovaisia askeleita kohti hoitoja.
* Karvaisten vauvojen hankintoja.
* Kouluttauduin lisää.
* Nousin esimiesasemaan.
* Koti on alkanut tuntuntumaan kodilta. Ei enää muuttokaipuita (paitsi ehkä toisenlaiseen taloon, ehkä maallekin jopa ;))
* Olin kerännyt viitisen kiloa menetetyistä takaisin ja nyt niistä koitetaan jälleen eroon.

Eilen minä ...
* Löhöilin koko päivän.
* En jaksanut kokkailla.
* Tunsin oloni kipeäksi.
* Luin yön läpi lapsettomuusblogeja.








Tänään minä ...
* Kävin tohtorilla, joka tuntui ihan puoskarilta. Korvia särkee, ei apuja.
* Tarkistin autosta rengaspaineet ja pesin tuulilasin.
* Kävin huoltoasemalla aamukahvilla.
* En taida jaksaa meikata, vaan mennä töihin all naturel.
 
Huomenna minä ...
* Kouluttaudun jälleen.
* Lepään varmaan tätä oloa pois.

Ylihuomenna minä ...
* Menen jälleen lääkärille. Tällä kertaa koivesta.
* Pyrin käymään uimassa, jos olo sen sallii.

Vuoden päästä minä ...
* Olen toivottavasti äiti.
* Tai vaihtoehtoisesti edes laiha.
* Mutta toivottavasti kuitenkin kaikesta huolimatta onnellinen.

Pääsääntöisesti onnellinen.

Istun olohuoneen lattialla, lähes pimeässä asunnossa. Ainoat valon lähteet ovat tämä tv-ruutu, jolle nämä sanat ilmestyvät ja valtava määrä kynttilöitä, joita on parvekkeelta makuuhuoneeseen saakka. Tämä on minun vapaa lauantai-iltani.

Viime viikot ovat olleet äärettömän stressaavia. Sain koulun tosiaan päätökseen ja olenkin keskittynyt täysillä töihin. Minulle suullisesti luvattu parempi työsopimus ei sitten onnistunutkaan, joka on nostanut v*tutus-käyrät aivan uusiin lukemiin. Aikani kiukuteltuani miehelleni, siskolleni ja ystävilleni, tulin siihen päätökseen, että en ota enää mitään stressiä työstä. Hoidan duunini listoihin merkittyinä aikoina, mutta mitään joustoa on minulta enää turha odottaa. En aio enää oman mielenrauhani ja fyysisen kuntoni uhalla tanssia toisten pillin mukaan. Ei enää ylimääräisiä palavereita, sairaslomatuurauksia tai edes ruokatunnin uhraamista työlle. Miksi minä antaisin enempää kuin työsopimuksessani vaaditaan, kun kerran siitä ei sovitusti palkita?

Niimpä päätin aloittaa itsestäni. Merkittävämpänä asiana mainittakoon, että uskalsin tarttua puhelimeen ja lähteä huoltamaan omaa terveyttäni. Saa nähdä mitä tohtori tuumaa koivestani ja onko tiedossa sairaslomaa, mutta tällä hetkellä se ei minua juurikaan liikuta. Vielä tarvitsee soittaa toiselle tohtorille aikaa ja lähteä selvittämään syitä toiseen ongelmaan, joka myös vaikeuttaa tätä beibiytymistä – nimittäin niihin ”yhdyntäkipuihin” aion puuttua pikimmiten. Minä olen oman elämäni tärkein asia ja aion sen mukaan elääkin.

Päätöksestä huolimatta valitettava fakta on että tämä työsopimus, joka takaa nykyisen toimeentuloni, ei riitä. Tämän vuoksi mollin sivut ovat tulleet tutuiksi ja myös tuottaneet tulosta. Käväisin nimittäin eräässä haastattelussa, saaden paikan. En kuitenkaan ole luovuttanut päätoimeni suhteen, joka on minulle kuitenkin työrintamalla se tärkein, joten lupauduin ainoastaan extraajaksi tähän uuteen työhön. Odotan innolla kun pääsen oppimaan uutta (tai kertaamaan vanhaa oikeastaan, uudessa paikassa vain) ja saamaan sieltä erilaista energiaa näihin pimeneviin iltoihin.

Energiatasojani olen päässyt jo parantamaan hyvinkin konkreettisilla asioilla. Ruokavalioon olen kiinnittänyt enemmän huomiota ja uskon sen tuottavan tulosta. Ulkoisessa habituksessa ei ole vielä näkyviä merkkejä, mutta olo on jo parempi. Myös tupakointi on jäänyt olemattomiin. Tosin sähkötupakan avustuksella, mutta kuitenkin. Sitä pössyttelen sen verran vähän ja mietoja litkuja, että pian voinen siirtyä nikotiinittomiin valmisteisiin, jonka jälkeen voikin jättää koko sauhuttelun historiaan.

Makuuhuoneeseemme olemme panostaneet myös, nimittäin unen laatua ajatellen. Sängystä löytyy uusi kehon mukaan muotoutuva petauspatja ja samaa materiaalia olevat tyynyt. Myös uudet muhkeat, mutta kevyet peitot tuli hankittua ja tietysti uudet lakanasetit. Kyllä niiden seassa on kelvannut nukkua (ja välillä vähän puhkuakin ;) )

Joten kaiken kaikkiaan minulla on aika hyvä fiilis päällimmäisenä ja pian onkin jo marraskuu, jolloin pääsee kuulemaan polille mitä uutta ja konkreettista pääsemme tekemään raskautumisen eteen. Eli kyllä tämä tästä, pitää vain luottaa että elämä kantaa <3

Kipuinen Tikitin

Edelleen eletään YK 56:ta. Kiertopäiviä on kertynyt jo 36 ja menkat on näin ollen myöhässä jo viikon. Enpä oikeastaan olen yllättynyt, vaikka raskauden mahdollisuuteen en usko, sillä seksiä meillä on ollut aivan minimaalisen vähän. Jostain syystä yhdynnät ovat alkaneet aiheuttaa minulle aivan jäätäviä kiputiloja jälkeen päin. Alavatsaa särkee säteillen selkään niin että perseessä asti tuntuu ja niin kuin se olisi pahinta, mutta ei. Vaikka liikkuisin miten tai olisin liikkumatta saan niin jäätäviä kramppeja, että koko keho värähtää tikkusuoraksi ja alkaa väkisinkin itkettää. Tätä sitten jatkuu koko ilta ja aamulla on jäljellä enää nuo kivut, ilman kramppeja. Melkein viikon kestää toipua tuosta, sillä juiliminen vaan jatkuu. Eli eipä kauheesti herää himot, kun kauhukuvat pyörii silmissä.

Lisäksi tein raskaustestin tuossa sunnuntaina ja se ei ainakaan havainnut raskautta, joten uskon sitä ja niin montaa epäonnistunutta kiertoa, että eih. Tää on nyt vaan jotain muuta. Ainoa kysymys on, että kannattaako mun mennä jo lääkäriin vai pitäisiköhän odottaa sinne polille saakka? Eihän tää voi olla normaalia, että monta vuotta kuukautiset pyörii aina ajallaan ja nyt sitten pomppivat miten sattuu. Niin ja siihen kun lisää nämä yhdyntäkivut niin elämä ei ole enää lainkaan normaalia. Ehdin jo mielessäni pyörittämään ajatusta, että jospa silloin kun oli se keskenmeno, siitä olisi seurannut kaikki tämä. En nimittäin muista että tällaisia kipuja olisi tullut koskaan ennen sitä.. Ehkä ei kannattaisi jossitella, vaan soittaa tohtoritohtorille.

Lomailua

Olo on kerrassaan mainio ja levännyt. Saikkua ja kesälomaa on takana jo reipas viikko, johon mahtuu vaikka mitä. Ensimmäisten lepopäivien jälkeen suunattiin saaristoon mökkeilemään, kauas kaikesta. Mökki oli pieni ja halpa, mutta oikein riittävä parin päivän todellisuus pakoiluun. Sai tuijottaa merta, matkustaa lautalla, vierailla pienessä marketissa, nukkua sateen ropistessa ja maata auringossa rantakallioilla.

Tuli kierreltyä Turun seurun kirppiksillä, sekä tietysti käytyä katselemassa kasvitieteellisen puutarhan syksyä. Hyvää ruokaa meille tarjoili erinäiset ravintolat loman aikana, mutta myös nuotiolla kärytetty makkara maistui oikeinkin hyvälle upeissa maisemissa. Siinä sivussa miehen kanssa Juha Vuorisen tuotantoa vuorotellen toiselle lukien.

Ilta.aurinkoa mökin rappusilta 20.8.2012 klo 21:05

Mökkireissun päätteeksi pulahdettiin Caribian kylpylässä, josta suunnistimme anoppilaan vielä pariksi päiväksi. Tulipa rakenneltua puuliiteriä ja pengottua myös vinttejä, josta löytyi jonkin verran tuunattavaa. Eli jälleen kodin moderneiden kamppeitten vastakohdaksi saatiin kaikkea vanhaa.

 Tutun tutulta haalittu radio <3

Market- ja IKEA-sälää

Mummuni vanha kapioarkku, 

jonka joku oli 70-luvlla keksinyt

maalata oranssiksi ja joka kylppärissä

hiottiin tällaiseksi ja sioitettiin sohvapöydäksi

Anoppilasta löytyneet ja tuunatut hattuhylly/naulakko 

ja kenkätelineksi muuttnut hyllykkö

Isäni tekemä arkku, joka sijoittui eteiseen mieheni 

korjatua siitä saranat

Sohva, joka löytyi käytettynä edullisesti ja toimii tällä 

hetkellä juuri tässä asussa löhöilylinnakkeenani

Nyt on meneillään viimeinen lomapäivä, jota kulutan tässä sohvalla mutustaen uunilohta ja salaattia. Huomenna paluu koulun penkille, josta seuraa valmistuminen keskiviikkona. Niin ja tulihan tässä ensimmäinen hääpäiväkin vietettyä, joten voitte olla varmoja, että eipä ole beibiytymiset ehtinyt mieltä pyörittää ja hyvä niin.

Nyt aion palata hiukan tuloslaskelmien maailmaan, joten palaillaan (toivottavasti jatkossakin näin hyvin fiiliksin) <3