Päästäistä

Niin se aika vaan menee nopeasti. Edellisestä kirjoituksesta on jo viikko ja huomaan potevani vierotusoireita. Käykö näin muille, jos ei pääse riittävän usein kirjoittelemaan tänne kuulumisiaan? Paljon on sattunut ja tapahtunut, eli kerrottavaakin olisi vaikka kuinka, aikaiseksi ei vain ole saanut.

Ensinnäkin olen innostunut sisustamaan asuntoa. Fabossa on näitä paikallisia kirppis- ja kierrätysryhmiä, joista on tullut haalittua uudenlaisia sisustusesineitä ja jopa edullinen ruokailuryhmä (joka on muuten aivan huippu-ihana ja rahaa kului vaan yhden sinisen setelin verran). Lisäksi kuun vaihteessa meille tulee uusi sohvakalusto. Se kuluttaa tosin keltaisia seteleitä kolme kappaletta, joten ei enää niin edullinen tavallaan, mutta kokonaisuuteen ja kuntoon nähden se on suorastaan halpa. Vieläpä jos tämän nykyisen saisi myytyä, niin kaikki olisi hyvin. Paljon myös omaa turhaa tavaraa on saatu pois nurkista.

Shoppailu-innostuksen lisäksi tässä on elelty vähän perhe-elämää. Se on myös syynä siihen, miksen ole voinut bloggailla nyt. Miehen vanhimmat lapset olivat viettämässä pääsiäistä täällä meillä ja koska muksut ovat yllättävänkin älykkäitä, sekä hoksaavat kaikenlaista, niin vältin varmuuden vuoksi koko sivustoa. Eipä niiden tarvitse huudella mummulassa tai muuallakaan kuinka Tiki ja isi koittaa saada vauvaa (jolle btw keksittiin maailman söpöin nimi, mikäli tyttö joskus aikaan saataisiin).

Pitkäperjantain pidin vapaata ja haettiin tosiaan noi tenavat. Myös muutaman tunnin ajan mies sai tavata nuorinta lastaan. Aika hellyyttäväähän se oli kun vuoden tauon jälkeen pikkuinen poika kapsahtaa isänsä kaulaan ja puhuu rakkaudesta. Oli myös karmivaa kun tällainen nappula toteaa ”ei isi olekaan kuollut”! Pisti oikein vihaksi tällaiset äidit!! Miten voi ihminen olla niin sairas ja katkera, että estää kaikin keinoin tällaisen suhteen, joka on molemmille osapuolille tärkeä ja antaa vielä lapsensa, jostain uskomattomasta syystä, uskoa että tämän isä on kuollut, kun samaan aikaan isä tappelee sosiaalitoimiston välityksellä, että saisi tavata lastaan! Tekisi mieli antaa tukkapöllyä tällaiselle naiselle, sillä lapsi ei vaan koskaan saisi joutua kärsimään aikuisten kaunoista ja ongelmista. Äh, mitään tukkapöllyä, kunnolla turpaan vaan! No ehkä jatkossa tapaamiset on helpompi järjestää, kun lapsi ei ole enää siinä uskossa, että isä on kuollut, vaan voi nyt itsekin tapaamisia vaatia.

Palatakseni kuitenkin takaisin noista huoltajuuskiistoista ihan tähän arkeen, niin tulipahan pääsiäisenä käytyä lasten kanssa ravintolassa syömässä ja kylpylässä. Kaikki nauttivat tuosta päivästä. Muut päivät sujuivat muksuilla pelikonsolien parissa ja koiraa ulkoiluttaen, sekä kaikkea tavallista touhuillen. Itse kaiken sähläyksen ohella kävin tietysti töissä, joten ehkei ihme kun alkaa virta olemaan hiukan loppu. Kuitenkin ihan huippukiva fiilis pääsiäisen osalta tosiaan.

Beibiytyminenkin ehkäpä hiukan etenee. Muistin nimittäin torstaiaamuna vihdoin soittaa sairaalaan, jotta pääsenkö verikokeisiin. Ensin hoitsu vänkäili kuinka heillä hoidetaan vaan akuutteja asioita ja sairaalan potilaita. Tovin vakuuteltuani ja muistutettuani että jo otetut kokeet menevät hukkaan jollen pääse, niin saimme sovittua että sunnuntaiaamuna käyn heillä piikitettävänä. Kaikki sujui sairaalassa muutenkin moitteetta ja nyt vain odotellaan onko kilpparikokeissa mitään ihmeitä. Mies käy vielä simppanäyteet antamassa kuun lopulla ja sitten toivottavasti selviää jotakin. Ainakin päästään eteenpäin ja lapsettomuuspolin asiakkaiksi tuolta neuvolan puolelta. Niin eli kuten arvata saattaa niin viheriäinen raskaustesti lupaa ainakin vielä negaa (hassua, mutta siitä huolimatta mulla on hyvinkin toiveikas olo, että ihan pian.. ihan pian).

Plussapallona luokses pompin

Päivällä pissiä puikkoihin.

Viiva vaalean punaisessa testissä. Haalea toinen viiva. 

Viiva vihreässä testissä. Ei toista viivaa. Yllätys.

Pitkiä työtunteja.

Illalla pissiä puikkoon.

Viiva. Ja jälleen haalea toinen viiva.

"Hei tuu kattoon, nääksäki ton?"

"Joo, tänää pannaan!"

Kehoni, sinä sieluni maallinen maja, älä suatana sitten aprillaa mua!

Elämäni säveliä kuluneelta viikolta ja vuosien takaa

Olen pitkittänyt tämän viikon KKK-projektin päivitystä, sillä halusin sen olevan jotain oikeasti mua koskettavaa. Aika on valitettavasti ollut kortilla ja päivitys on jäänyt näin sunnuntaille, jossa piti olla aikaa vaikka kuinka. Niin mä olen maannut tässä koneella ja kuluttanut Youtubea. Miettinyt mikä oikeasti olisi mua ja sopisi parhaiten mun fiilikseen.

Viikko on jälleen kallistunut näin lopulta hyvän puolelle, vaikka taas kerran on tapahtunut paljon kaikenlaista. Biletystä loistopoppoolla, elämäni hirveintä darraa, kiukuttelua ja halailua. Pelkoa äidin sairauden uusiutumisesta, joka onneksi osoittautui turhaksi, kasvaimen ollessa hyvänlaatuinen. Työhaastattelua, jonka lopputuloksella ei ole oikeastaan väliä, sillä nykyinenkin kelpaa. Siihen tulokseen olen tullut. Sekä sokerina pohjalla mainittakoon tuo mies, joka vei mut eilen syömään ja jonka kanssa tuli taas hassuteltua, ihmeteltyä alkupaloja ja valitettua hissimusasta.

Nyt kuitenkin mun iltavuoroni sai lievän muutoksen äkillisen sairastumisen vuoksi (jota epäillään enemmänkin itse aiheutetuksi, sillä kyseinen ihminen on eilen tavattu kaljakaupoilla ja tänään on kuulemma ripuli), eli aikaistui lähtö muutamalla tunnilla. Näin sunnuntaina eipä juuri harmita, sillä ainahan sitä voi purra hammasta yhteen ja mumista mielessään mantaa "tuplapalkka,tuplapalkka". Mikäli sekään ei auta niin ei muuta kuin työkaverille napinaa ja silmien muljauttelua notta on tää paskaa. Takaisin saa ymmärtävän katseen, ehkä jopa sanat "Mä tiedän!".

Viikon yhteenvedon jälkeen palaan kuitenkin itse KKK-projektin tehtävän pariin, jossa kehoteltiin kertomaan pari mieluisinta biisiä juuri nyt. Vastoin kaikkea aiempaa suunnittelua haluan linkittää tähän HIMiä, kappaleella When love and death embrace. Tämän biisin vaan ihan siksi että nämä sanat on juuri niin yksinkertaiset että pystyn samaistumaan niihin oikeastaan aina. Niin silloin teinityttönä, kuin näin aikuisempanakin. Lisäksi ihan vaan jo siitä syystä että Valon poika on tässä niin jumalattoman kuuma ja oon aina halunnut että, kun sanon "tahdon" on mun mies sonnustautunut tuollaiseen pukuun (btw, näin ei käynyt).

Toisena kappaleena olisin halunnut laittaa ehkäpä Gunnareita 80-luvulta, mutta en vaan päässyt itseni kanssa yksimielisyyteen kappaleesta. Halusin laittaa jonkun biisin, jossa Axl Rosen ääni olisi päässyt oikeuksiinsa, mutta joka olis sopinut sanoiltaan jotenkin elämääni nyt ja ei olisi ehkä ollut kaikkein tunnetuinpia biisejä. Ei onnistunut nämä yhtälöt tällä kertaa, liekö sitten elämäni oleva nyt sellainen että GN'R ei vaan tähän istu. Samoin kävi myös Lita Fordin ja Ozzyn esittämälle kappaleelle Close my eyes forever. Ei vaan käy nyt, vaikka niiiiiin rakas ja ihana biisi onkin.

ETOSia, Stratovariusta, Sinergyä pyöritin mielessä myös pitkään. Sieltä löytyy niin upeita biisejä ja sanoja (varsinkin River flows frozen, jonka Rowan jo linkittikin). Päädyn nyt kuitenkin laittamaan tähän Kotiteollisuuden Satu peikoista. En ole mikään KT fani, eikä kuulu pahemmin soittolistoihinikaan, mutta tuo biisi varsinkin livenä on mieleeni. Kaikessa epävireisyydessään, musiikin yksinkertaisuudessa ja Hynysen niin tavallisesta äänestä huolimatta, tässä on kaikki juuri niin kohdillaan kuin voi vaan olla. Tunnetta niin paljon että lähes oksettaa ja sanat kertovat juurikin tämän hetken elämästä ja mitä se voi pahimmillaan olla.

Tämmöstä tännää

Työhaastattelu takana. Tilanne oli jotain kamalinta ehkä missä olen koskaan ollut. Ahdas koppi ja monta haastattelijaa, toistuvasti negatiivisen sävyn saaneita kysymyksiä, joita sitten koitin nopeasti käännellä positiivisiksi vastauksillani. Onnistuinko, noh, se selviää ensi viikolla.

Eilen mietin illalla töissä, että haluanko ylipäätään lähteä yhtään mihinkään. Rankkoja päiviä tulee ja hetkittäin vihaan suorastaan työtäni, mutta samalla kun menee hermo niin keittiöstä löytyy joku joka halaa tai tiskinurkassa voit purnata jonkun kanssa pahaa oloa pois. Onko siellä toisessa paikassa tällaista ilmapiiriä? Työajat paranisivat ja vihdoinkin mulla olisi mahdollisuus vapaa-aikaan silloin kuin valtaosalla muistakin ihmisistä, mutta olenko mä valmis riskeeraamaan kaiken? Varsinkaan, kun edelleen muutto toiselle paikkakunnalle on haaveissa. Pitäisiköhän vaan antaa olla, pysyä nykyisessä ja etsiä siitä niitä hyviä puolia, kunnes sitten vihdoin se muutto tulee ajankohtaiseksi...

Noh, työelämän lisäksi tässä on beibiytyäkin yritetty. Eli jokatoinen ilta noin suurinpiirtein on sitten pyhitetty läheisyydelle, jonka seurauksena oon sitten hengaillut jalat seinää vasten ja perse tyynyllä. Tämä siis ihan vain jo siitä syystä, että mä vihaan aivan yli kaiken kun en pääse seksin jälkeen suoraan suihkuun. Vihaan sitä valuvaa tunnetta. Yöks! Ihan jo senkin puolesta sais raskautuminen tapahtua! Mä haluan upeaa seksiä, jossa hiki virtaa ja jälkeenpäin ei tiedä kumpi on märempi, ämmä vai niagara. Ja sitten.. Sitten suihkuun ja takaisin sänkyyn murun viereen. Ai ai, kyllä siinä kelpaisi köllötellä (varsinkin vauva massussa).

Tästä sängystä lienee nyt pakko nousta sillä töissä on oltava lähituntien kuluessa ja mulla on vielä univaatetus päällä, joten itsensä pitäisi taikoa inhimillisen oloiseksi ja näköiseksi, sekä koirakin ulkoiluttaa. Siihen sitten vielä lisätään pyöräily työpaikalle, joka tosin juuri sadelleen lumen vuoksi muuttuu paikoitellen kävelyksi varmasti.

P.S. Miten hitossa te ihmiset muistatte pissiä noihin ovulaatiotesteihin?! Mun on pitänyt tiistaista asti niitä kokeilla, mutta muistan ne siinä vaiheessa kun perse on lyöty renkulalle ja posliinia pitkin lirisee "no voi helvetti.. ens kerralla sitten.." ja ens kerralla on taas sama juttu. Tästä kierrosta jätän testailut sitten ihan suosiolla väliin. (hmmm.. pitäisiköhän alkaa säilyttää niitä jossain että näen ne suoraan pöntölle mennessäni)

P.P.S. KKK-projektin musa-touhuja tsekkailen tuossa sunnuntai-aamuna. Silloin mulla on aikaa (ja toivottavasti kone käytössä). Nyt ei ole. Ja illalla vietän laatuaikaa murun kanssa. Leffaa, popcornii, hellyyyyyttä <3 Joo kiitos, tulee tarpeeseen.

Minun tarinoitani

Unirytmi vähän päin puota (=perse) meni tässä tänään, kun päätin illalla vedellä reippaat parin tunnin "päikkärit", joten nyt kun silmäluomet ei millään halua vielä umpeutua, niin kerrottakoon että monipuolinen viikko on takana. Pientä kriiseilyä tuon miehen kanssa, kuten aiemmin on tullut mainittua, mutta toisaalta niiden ansiosta osaa sitten arvostaa ihan toisella tavalla niitä hyviä hetkiä. Kyytiä töihin, kiehnäämistä, suukottelua, valmista ateriaa töistä tullessa... Kyllä tuo on vaan niin rakas tapaus, että väittäisin jokaisen murheen olleen näiden hyvien hetkien arvoisia. (Murulle jo etukäteen iso kiitos kun huomenna jaksaa mua ja muutamaa humalaista kaveria noin tunnin verran kuskata, vaikka seuraavana päivänä joutuu töihin raahautumaan. Kiitos! Tää merkitsee mulle niiiiiin paljon, että pääsee ”tuulettumaan”!)

Babyton -projektikin otti askeleen eteenpäin, sillä kävin vihdoin labrassa. Tosin neuvolatäti ei muistanut mainita sellaisia pikkujuttuja kuin että testejä otetaankin vähän useampia ja useampina päivinä, sekä tiettyyn aikaan pitäisi mennä pisteltäväksi. Niimpä mä sitten lampsin terkkariin puolen päivän jälkeen intoa täynnä, että tän jälkeen lapsettomuuspoli kutsuu ja totesin notta paskat! Pari putkellista verta, valitusten saattelemana kuinka mun olisi pitänyt tulla ennen kymmentä, että nyt ei voida ottaa kilpparikokeita. Juu, no sori! En minä tienny!

Sitten selvisi että no kierron 20-22 päivinä pitäisi taas käydä vähän piikiteltävänä. Ihanaa, pian vakkariasiakkaat pitää mua varmaan jonain heroiininarkkina, kun toistuvasti oon kyynärtaipeet mustelmilla. No mitäpä sitä ei tän eteen tekisi. Tuossa on vain ihan sellainen pikkupikkuongelma, kuin että kierron 22 päivä osuu pitkäperjantaille ja kukin varmaan osaa varmaan laskea mihin päivät 21 ja 22 osuu. Eli terkkarin labra on suljettu! Pitänee nyt alkuviikosta soittaa sairaalaan, että ottaisivat nuo testit siellä. Varmaan napinaa siitäkin seuraa, kun he eivät hoida kuin vakavia ja akuutteja asioita, mutta ei auta kuin toivoa (ja vaatia!).

Jos tässä nyt kuitenkin pitäisi punnita viikon saldoa, niin sanoisin että ehdottomasti plussan puolella ollaan. Toivottavasti niitä plussia seuraa jatkossakin, niin testeissä kuin elämässä yleensäkin. Mulla ja teillä kaikilla muilla. Tähän loppuun haluan linkittää teille vielä videon, jonka tuo rakas siippa mulle näytti eilen ja se sai mulle hyvän ja kannustavan fiiliksen, jollaista toivon teille muillekin! Kauniita unia ja upeaa alkavaa viikkoa!

Yksi aivan ihana

 1) Kerro linkin kera blogissasi, kuka lahjoitti sinulle tämän awardin.   

2) Kirjoita seitsemän random faktaa itsestäsi. 

3) Lahjoita tämä sama award 15 blogille/bloggaajalle.

T oli minulle tällaisen tunnustuksen antanut. Samalla vaivalla vastaan nyt näihin molempiin ihaniin tunnustuksiin kerralla, mutta valitettavasti sen verran aikaa ja vaivaa vaativia nämäkin ovat, joten kunnon postaukset jää nyt sitten tuleviin päiviin. Tästä tämä nyt kuitenkin lähtee:

1. Olen pakana. Hassua aloittaa lista tällaisella sanalla, mutta mies toi äsken mulle tähän ”Millainen mielikuva sinulla on Jeesuksesta?” -lappusen, jonka joku Jehovan todistaja on postiluukusta pudottanut. Jeesus ei koskaan ole herättänyt mussa minkäänlaista fiilistä, enkä ole koskaan tuntenut mitään vahvaa uskoa mihinkään. Silti mä en voi kiistatta sanoa onko Jumalaa tai jos on niin millainen hän/se on. Toiselle se voi olla joku syvä, sisäinen voima itsessä ja jollekin toiselle usko jostain ulkopuolisesta pelastajasta. Mä en tiedä ja ainakaan tällä hetkellä se ei liikuta mua sitten yhtään. Jos jotakuta liikuttaa, auttaa ja helpottaa usko johonkin, niin hienoa! Ehkä joskus jopa kadehdittavaa.

2. Olen kateuteen ja katkeruuteen taipuvainen ihminen. Yleensäkin enemmän negatiivinen kuin positiivinen. Niin elämän asenteeltani kuin raskaustesteiltänikin. Yritän tästä tavasta eroon ja koitan ajatella asioita positiivisemmin. Huomaan, että päivinä jolloin olen keskittynyt positiiviseen energiaan, voin itsekin paljon paremmin. Valitettavasti tuo ei onnistu aina, ei edes suurinta osaa ajasta, mutta kun se onnistuu, niin se kannustaa jatkamaan.

3. Olen läheisriippuvainen. Vihaan sitä sanaa kovasti paljon. Tykkään enemmän sanasta tunnevammainen. Olen kasvanut vähän huonoissa oloissa, joista on jäänyt henkisiä haavoja. Niiden seurauksena olen päätynyt epäterveisiin ihmissuhteisiin elämäni aikana, niin rakkaus- kuin ystävyysrintamallakin. Nykyään kuitenkin tiedostan tämän ongelman ja sitä hissuksiin työstän. Ehkä joskus haavat arpeutuu, arvetkin haalenee ja lopulta niiden kanssa oppii elämään.

4. Olen masupullero. Olin joskus tosi laiha ja urheilullinen. Sitten pullistuin ja paljon. Sitten tein töitä puoltoista vuotta ja kadotin 18kiloa. Nyt niistä on hiipinyt noin 6kiloa takaisin ja tarvisi alkaa työskentelemään taas, jotta ei olisi näin hiton paska fiilis omasta ruhostaan. Talvi on vaan niin tällaista, kun en viihdy ryhmäliikuntatunneilla ja kuntosaleilla tunnen itseni vaan lähinnä idiootiksi. Ulkona on liian kylmä ja liukasta, niin juostessakin voi käydä hullusti. Onneksi tuo kevät kuitenkin sieltä lupaavasti pilkottelee, joten ulkoiluharrastus on hissuksiin heräilemään päin. Vielä kun saa tuota ruokavaliota fiksattua, niin kyllä ne kilot siitä karisee. Vielä ei ole ollut tarpeeksi motivaatiota selkeästi.

5. Tykkään kirjoittaa runoja ja piirtää. Kumpaakaan en juurikaan tee. Luulen että mulla on joku taiteellinen esto nyt päällä, mutta ehkä joskus taas luovuus virtaa. Siihen saakka toteutan itseäni ainakin tämän blogin kautta, sillä tästä on tullut kummallisen hyvä fiilis. Saa miettiä sanamuotoja, synonyymeja ja värittää tekstiä. Samalla saa purettua mieltään, joten kaikenkaikkiaanhan tämä on kuin luovaa terapiaa, eli juuri mulle sopivaa. Itse en normaalista terapiasta niinkään välitä, sillä jokuisen terapeutin ja psykologin penkkejä on tullut kulutettua, omien henkisten solmujen aukomiseksi. Tulostakin on tullut, joten eihän ne ihan huuhaatakaan ole, mutta kaikkein tehokkaimmaksi tavaksi olen silti huomannut tämän jatkuvan itsensä hoitamisen. Ryhmissä käymisen (viitaten nyt tunnevammaisuuteeni) satunnaisesti, miehen ja ystävien kanssa puhumisen, sekä ehdottomasti tämän blogin.

6. Olen lähtöisin jostain, jonka jälkeen muutin jonnekin äidin ja isän, sekä isosiskon kanssa. Sieltä muutin jonnekin äidin kanssa ja taas jonnekin äidin kanssa. Sieltä muutin yksin jonnekin, josta muutin jälleen yksin jonnekin. Sieltä muutin jälleen yksin jonnekin ja sieltäkin vielä yksin jonnekin. Sitten muutin ystävän kanssa jonnekin ja sieltä muutin jonnekin miehen perässä. Sieltä muutin jälleen yksin ihan taas jonnekin muualle ja opettelin jälleen elelemään yksin. Sieltä muutin hetkeksi sukulaisille ja sitten taas yksin sinne mistä ihan alunperinkin lähdin. Näihin kaikkiin 12 kaupunkiin on mahtunut sisään erilaisia lapsuusmuistoja, upeita opiskeluvuosia, raskaita aikoja töissä ja elämässä muutenkin, sekä useita muuttoja kaupunkien sisällä. Väittäisin eläneeni vaiherikasta ja maantieteellisesti monipuolista elämää tähän asti.

Viimeisenä olisin halunnut kirjoittaa jotain todella söpöä, mutta se olisi jo liian tunnistettavaa, joten sen sijaan kerron vain joitain randomeita, yksittäisiä ja arkisia asioita, kuten:

7. Kuuntelen Hellacoptersia, Chris Isaakia, The Cranberriesia, Kissiä, Rolling Stonesia, Erja Lyytistä, Kotiteollisuutta, Staminaa, Klamydiaa, Zombie Ghost Trainia, Janis Joplinia... Tuijotan Vamppyyrin päiväkirjoja ja Housea addiktoituneesti. Olen koittanut seurata Sons of Anarchya, mutta sen katsominen jäi ekaan kauteen. Täykkärit unohtui toisen kauden jälkeen. Rakastan Aino uuniomena-jäätelöä, kuivaa omenasiideriä, Cola- ja energiajuomia. Juon harvoin kahvia ja silloinkin otan mieluiten latten, johon tungen läjäpäin sokeria. Käytän mieluiten boxeri-mallisia kalsareita, enkä muutenkaan ole mikään naisellisesti pukeutuja. Joskin mullakin on prinsessapäiväni.

Noin.. Olipas hankalaa, mutta antoisaa ja nyt sekin on tehty. Seuraavaksi laitan haasteita menemään tietysti jo aiemmassa postauksessa kehutuille 4hlölle eli  Naleylle, Ainulle, Helmille ja Kahlaajatytölle. Lisäksi haluan antaa tämän seuraaville henkilöille

Ilkikurimus

Rowan

Junna

Olisi moni muukin joka ansaitsisi varmasti, mutta just nyt ei tuu mieleen ja ne jotka tuli niin äkkiseltää vilkaistuna olivat jo haasteen saaneet, joten näillä mennään. Jos on joku muukin, jonka blogin lukijaksi olen ilmoittautunut, mutta jäi tämä saamatta niin ole hyvä ja tee tämä, sillä mikäli olen lukijasi niin varmasti olet tällaisen ansainnut ;)

Huomion arvoista

Liebster tarkoittaa "rakkain" tai "rakastettu", mutta se voi tarkoittaa myös suosikkia. Liebster palkinnon ajatuksena on saada huomiota blogeille joilla on alle 200 seuraajaa.

Tunnustuksen säännöt:

1. Kiitä antajaa ja linkitä bloggaaja, joka antoi sen sinulle.
2. Valitse viisi suosikkiblogiasi (joilla siis alle 200 lukijaa) ja kerro se heille jättämällä kommentti heidän blogiinsa.
3. Kopioi ja liitä palkinto blogiisi.
4. Toivo, että ihmiset joille lähetit palkinnon antavat sen eteenpäin heidän viidelle suosikki blogilleen! 

Eilen oli niin huippuhyvä päivä! Ensinnäkin sain puhelun työhaastatteluun. Toivon niin todella että pääsisin sinne, ihan vain jo parempien työaikojen vuoksi. Lisäksi työ on täysin erilaista mitä olen koskaan tehnyt, joten uskon sen olevan varmasti todella antoisaa, kun oppii ensin paljon asiaa ja sitten vielä lisää asiaa ja vielä ja vielä... Nykyisessä työssäni tuntuu, että seinä olisi tullut vastaan. Toki mua koulutetaan jatkuvasti ja edellisestä ylennyksestä on vasta muutama kuukausi, mutta en silti tunnu saavan työltä oikeastaan mitään. Paikasta se ei niinkään johdu, sillä meillä on mitä upein porukka, minkä vuoksi myös pelkään uutta työtä.. Mitä jos siellä onkin ihan paska työilmapiiri? Se kuitenkin on tärkeämpää kuin mikään muu. No ehkä ei nyt nuolaista ennen kuin tipahtaa, haastattelukutsu se vasta oli.

Päivä jatkui aina vaan upeampana, sillä töissä oli melko inhimillistä. Kuten sanoin, niin meillä on hyvä porukka ja eilen oli erityisen mukavaa poppoota paikalla. Niin ja voitteko uskoa, sitten se päivä vieläkin parani! Tai tavallaan ei, sillä oltiin jo uuden vuorokauden puolella, mutta mulla vuorokausi vaihtuu vasta yöuniin. Tulin nimittäin kotiin ja tsekkasin blogini. Ai ai! Ihana Rowan, oli antanut mulle tällaisen kunnian! Täällä mä miehelle hehkutin ”Voitko uskoa, mä olen jollekin yksi suosikeista? Joku tykkää mun kirjoituksista!”. Veikkaan että nukahdinkin sellainen typerä onnellinen, virne naamalla. Joten kiitos Rowan <3

Ja koska tällaisen tunnustuksen sain ja se sai mut tuntemaan itseni niin superiloiseksi, ettei edes viikonloppu töissä voi tätä fiilistä pilata, niin todellakin aion toimia tunnustuksen vaatimalla tavalla ja valita viisi omaa lempparia. Ihan ensimmäisenä haluan mainita Naleyn, sillä hän on mun tapaani melko uusi bloggaaja (tai ainakin blogi on melko uusi), jonka hoito tuntuu menevän suurin piirtein samoilla vaiheilla kuin omanikin, joten on niin helppoa samaistua. Lisäksi tykkään kovasti hänen tavastaan kirjoittaa, joka on myös suoraa, kuten omanikin.

Toisena käännyn T:n puoleen, jolla on Toiveissa lapsellinen tulevaisuus. Huomasinpa tuossa samalla hänenkin antaneen mulle tunnustusta (Kiitos <3), joten pitänee heti tämän jälkeen puuttua siihen. Hänen blogissaan arvostan hyvin kirjoitettua ja sopivan pitkiä tekstejä, jotka kuvaavat omia fiiliksiä hyvin. Lisäksi rakastan sanaa ”kukkahuivihumanisti” - tell me more! Mitäs se tarkalleen meinaa?

Kolmantena haluan mainostaa Ainua. Rakastan jo niin nasevaa blogin nimeä Miksette hanki koiraa? Lisäksi hän julkaisee tekstiä ihanan usein ja vaikken aina löydäkään itseäni niistä, niin tämä on vaan niin upeaa luettavaa. Jotenkin jo tekstistä pystyy päättelemään mitähän siellä käydään mahdollisesti läpi, ilman toistuvaa kuulutusta kiertopäivistä tai hoitojen vaiheesta. Enkä vähättele näitäkään, sillä luen sellaisiakin, mutta tämä blogi vain erottuu jotenkin niin edukseen ;)

Helmille menee ehdottomasti yksi tunnustus, sillä hän on onnistunut valitsemaan blogilleen niin napakan nimen, joka sopi lapsettomuus-aikaan ja nyt sitten tähän uuteen elämän tilanteeseen, johon toivotan aivan mielettömästi tsemppiä! Haluaisin osata sanoa jotain persoonallista ja oikeasti, jotain mistä olisi apua, mutta kuten normaalistikin, niin en ole lohduttaja-tyyppiä, mutta sen kerron että mä olen ainakin täällä ja luen murheesi, eli ainakin tulet kuulluksi :)

Viimeisen tunnustuksen saa Kahlaajatyttö. Hän taisi olla ihan ensimmäinen mun (rekisteröitynyt) lukija ja hänen bloginsa taisi olla mun ensimmäisiä lapsettomuusblogeja, joiden pariin päädyin. Vaikka tyttö on niinkin paljon lapsettomuusasiassa edellä, että hänellä on se lapsi on kehittymässä massussa, niin en aio tuota blogia hylätä. Jotenkin erikoisella tavalla hänessä mikään ei aiheuta mussa kateutta tai katkeruutta. Ainoastaan toivoa siitä, että joskus minä ja munkin blogi ollaan tuossa pisteessä.