20.3.2012
Pisutikkuja beibiytymiseen
Näin se projekti pyörähti käyntiin. Projektinvetäjällä Helmillä oli ajatuksena, että joka viikko olisi joku pikkuinen tehtävä tai vastaavaa. Ehkäpä se helpottaa jotenkin tätä ryhmäytymistä, ainakin aluksi. Tällä viikolla olisi siis määrä kertoa kaksi itselle tärkeätä sanaa ja hiukan tarinaa niiden sanojen takana. Tehtävä on yllättävän haastava, sillä sanojahan maailma on tulvillaan ja tärkeitäkin sanoja on paljon. Ehkä puntaroin tätä tehtävää vielä hiukan pidemmälle, mutta ennen kuin keksin ja paljastan ne tärkeimmät sanat, niin haluan jakaa teidän kanssa erään aivan yltiösymppiksen sanan: kulkimet (=jalat <3).
Itse projektista sen verran että huomenna on kiertopäivä number 4, joten aamulla pitää mennä piipahtamaan labrassa. Torstaina ihan viimeistään, mutta huominen sopii aikatauluihin paremmin. Oonpa sitten ainakin oman osuuteni tehnyt lapsettomuushoitojen tässä vaiheessa ja enää odotellaan miehen osuutta, jonka hän lupasi mennä purkittamaan kuun lopulla. Sitten vain odottelua.. Raskautumisen tai lapsettomuuspolin.
Odottelua helpottamaan saapui tänään vihdoinkin tilaamani ovis- ja raskaustestit. Ehdin jo naputtelemaan mammaksi.fi-sivustolle palautteen, että missä mun pakettini viipyy, kun huoletti niin kovasti kaikkialla lukeva "toimitettu", mutta pakettia ei missään näkynyt. Kuulemma tarkoittaa että on toimitettu Itellan käpäliin, eli tuosta kestää sitten se 1-3päivää. Huhheijakkaa, pelästyin jo että nyt ei tuu rahoille vastinetta, mutta onneksi olin kovastikin paljon väärässä. Nyt pissaaminenkin saa ihan uuden merkityksen tästä lähtien. Siitä tulee pettymysten ja riemun juhlaa. Toivottavasti jälkimmäistä todella paljon. Nimittäin näitä kusitikkujahan riittää! Laskeskelin että ainakin tämän kkk-projektin ajaksi (ja ei, en edelleenkään viittaa rasistiseen järjestöön em. lyhenteellä).
15.3.2012
Aktiivisempana
Tili tuli ja tili meni. No ei sentäs
kaikki, mutta kyllä jokainen lantti on sijoitettu jo valmiiksi.
Auton osiin, bensaan, ruokaan jne. ja tiukilla saa elellä taas. Siitä
huolimatta ihan hyvä fiilis, nimittäin sain vihdoin aikaiseksi
tehdä taas jotain lapsettomuus-asian eteen. Uskon tämän johtuvan
kesän korvalla kantavana -projektista, johon innostuin lähtemään
mukaan. Ehkä tää meidän vauva-projekti saa vähän positiivisemman tunnelman ja fiiliksen
että oikeasti tapahtuisi jotain, kun aktiivisesti on jossain tähän liittyvässä mukana.
Aamuyöllä datailin mammaksi.fi
sivustolla ja pohdin kuinkahan paljon sitä tilailisi ovulaatio- ja
raskaustestejä. Hinnoissa ei suuria eroja ollut ja tietysti isompi satsi
tulisi edullisemmaksi pidemmän päälle. Sitten ajattelin että
mitäs jos sitten kuitenkin tärppäisi nopeammin, niin menisi testit
ja rahat hukkaan. Samalla myös olisin osittain antanut periksi.
Uskoisin että ei ainakaan puoleen vuoteen tärppää. Päätin tehdä
kompromissin ja tilailin testejä noin kolmeksi kuukaudeksi, eli
tyyliin siksi aikaa kuin mitä tuo kesän korvalla kantavana -projekti tulee kestämään. (Meinasin lyhentää KKK-projekti, mutta mielsin sen heti erääksi tosi rasistiseksi järjestöksi O_o)
Lisäksi kävin vihdoin hakemassa
antibioottirasvan, jota neuvolan lääkäri määräili. Oli joku
bakteeritulehdus löytynyt sitten PAPA-kokeesta. No ei ilmeisesti
mitään vakavaa, kun eipä siitä mulle mainittu muuta kuin että
resepti on haettavissa. Ihmetyttää vaan että itsensä sisälle
pitäisi jotain rasvaa tunkea, kun olen aina ajatellut että sisäiset
tulehdukset hoidetaan joillain puikoilla. No kertapa se on
ensimmäinenkin, vaikka ajatuksena tosi vastenmielinen. Viikon verran
sitten rasvaillaan vehkeitä, mutta jos se auttaa vauva-asiassa niin
antaa palaa, vaikkahan tuplaisivat annokset, niin ihan sama. Mä
haluan perheen.
Sitten ihan kyselyä näiltä
lukijoilta, että mistä te ootte noita testejä hankkinut ja onko
olleet minkähän moisia? Hinta-laatu -suhteistakin olisi tietysti
kiva tietää. Ovis-testien maailma on mulle ihan uus. Eikä noita
raskaustestejäkään ole tullut kulutettua kuin koko elämäni
aikana neljä, joten uskoisin että tännekin eksyy joku, jota on
useampaan puikkoon pissinyt, niin osaisi vähän kertoa (tämä
päätelmä on peräisin lukemistani blogeista, joissa tuntuu
vähintään kerran viikossa joku testailevan jotakin ;))
10.3.2012
Tämä päivä on sinun
Jospa sitten ihan vähän vielä
postausta arjesta, nyt kun pahimmat ketutukset perheongelmista on
vuodatettu.
Aika auvoista elämää on vietelty
tässä. Uskon että jotenkin tämä lapsettomuusasiakin lähtee
etenemään (menkkoja odotellessa, niin pääsee sitten
verikokeisiin). Tavallinen arki on aika maistuvaa, eikä suurempia
ärrimurri-hetkiäkään ole syntynyt. Tietysti tulee hetkiä kun
vaikkapa koira on pureskellut kenkää tai repinyt tapettia, jonka
seurauksena tekisi mieli kirkua suoraa huutoa ja pomppia tasajalkaa.
Kun sitten toteaa, että no omapa on vika, mitäs jätin kengät
toisen kaluttavaksi tai en suihkinut etikkaa seinille, niin olo
tasaantuu. Jos taas jonkun muun idiotismi v-tuttaa, niin antaa olla.
Mitäpä se mun kiehumisestani viisastuisi yhtään tai paremmaksi
muuttuisi? Mun elämä ja mä teen siitä itselleni hyvän.
On niitä surkeitakin ajatuksia ollut.
Kuten eilen magnettikuvausta varten lomakkeen täyttely oli oikein
riemuvoitto. Ei, minulla ei ole mitään sivukorvan proteesia (josta
seuraa kysymys että mikä sitten on vaikka keskikorva?), eikä
sydämmen tahdistinta, eikä mitään metallisia leikkausnipsuja ja
EI, EN OLE RASKAANA! Näissä tunnelmissa on kiva tulla ängetyksi
ahtaaseen putkeen, ilman minkäänlaisia nappeja korviin, jotta melu
ei olisi ihan niin kova, saati että musiikkia olisi ollut
(Googlettamalla tällaisia povailtiin kuvauksessa olevan).
Tämän jälkeen käytiin syömässä
onneksi miehen kanssa (hänelle pizzaa ja mulle
vuohenjuustobroileria, ah nannaa) ja sitten kaupoille ostelemaan
arjen tarvikkeita ja hyödykkeitä. Koirakin sai ekat menkkapöksyt.
Niin, tosiaan nyt pitää varoa ettei mikään koira pääse sitä
tuikkasemaan, tiedä vaikka se olisikin heti sikisevää laatua, toisin kuin meikäläinen. Noh,
menkkapöksyt löytyi super-halvalla ja on vieläpä ihan
näppärätkin. Tosin kävipä siinä ihan hauskakin kommellus
illalla niiden ansiosta. Nimittäin sain häpeileviä katseita sohvan
kulmasta ja kun sitten menin silittelemään ja selvittämään
mistähän häpeily johtuu, niin olihan siinä pokerissa
pidättelemistä kun reppanalla oli pökäleet pöksyissä. Kehua
kovasti piti ja sitten kikattamaan makuuhuoneeseen miehelle ”mein
piski paskoi housuun”. Ah, miten ihanaa nähdä toisenkin nauravan
niin aidosti. Ilo irtoaa selkeästi pienistä asioista.
Töissäkin on kaiken kaikkiaan mukavaa
ja painon vaihtelut suuntaan ja toiseen ei juurikaan haittaa. Kyllä
siitäkin ehtii sitten stressailemaan myöhemmin. Päivä kerrallaan
nyt vain. Ehkäpä hyvällä seksillä ja kevään tulolla on jotain osuutta tähän asiaan ;)
Ei ehdotonta rakkautta kaikille!
Maailma on paha paikka. Todella paha.
Tämä lapsettomuus on saanut mut pelkäämään perheenlisäystä
todella paljon. Miettimään omia voimavaroja. Muistan lapsuudesta
kun pappa kertoi aikuisten korville tarkoitettuna kuinka kamala
työpäivä oli, sillä eräs äiti oli hypännyt kahden lapsen
kanssa junan eteen ja niitä jälkiä oli sitten siivottu, jotta
matka oli voinut jatkua. Niin tuohon aikaan oli, siivottiin ja
jatkettiin matkaa. Paineet purettiin kotona tai työkavereille.
Pahimmassa tapauksessa pulloon vuodatettiin kyyneleet ja oma paha olo
näkyi remmin iskuina muksujen pakaroilla, tai tukkapöllyinä
tyttöjen saparoissa. Se oli sitä aikaa ja silloin ns. normaalia.
Muistan miten mummo kauhisteli, että miten äiti voi noin tehdä ja
lapset vielä mukaan. Oma äitini ei ollut asiasta niinkään
ihmeissään, sillä hänenkin voimiaan koiteltiin jatkuvasti. Totesi
vain että ei hän ole ketään moralisoimaan. Mistäpä sitä
koskaan tietää mitä ihmisen aivoissa tapahtuu? Milloin tulee se
viimeinen niitti ja vaan naksahtaa. Kun ei vaan enää jaksa.
Miksi sitten edelleenkin tätä
tapahtuu pelottavan paljon? Nykyään asiat ovat huomattavasti
paremmin ja ihmisille on hyvin paljon tukea tarjolla, kunhan sitä
vain osaa pyytää ja vaatia. Valitettavan usein sitä vain peitellää
ja häpeillään, vaikka ihmisiä tässä kaikki ollaan. Toinen
jaksaa jotkut asiat vain paremmin kuin toiset, mutta ne vahvat
ihmiset ovat joissain asioissa varmasti heikompia kuin moni muu.
Heikoimmassa asemassa silti ovat
lapset. He luottavat ja rakastavat vanhempiaan kyseenalaistamatta ja
tietämättä paremmasta. He luulevat että näin vaan pitää olla
tai jos itse olisi jotenkin parempi, niin ehkä asiat olisivat
paremmin. Kuten joku viisas onkin sanonut ”äitiään rakastaa
vaikka se olisi hyeena”. Aikuisena tai kypsempänä tämä rakkaus
voi tietysti haaleta, mutta lapsella se vain on.
On upeaa että tällaisia työryhmiä
ja vastaavia on, joilla tuetaan lapsia ja vanhempia. Puututaan
epäkohtiin, mutta mitä sitten kun lapsi oppii manipuloimaan? Ja
lapsihan oppii, jos ympäristö antaa siihen mahdollisuuden. Eräänkin
ihmisen olen kuullut selittävän kuinka hänen vanhemmat hakkaavat
häntä, vain saadakseen huomiota ja sääliä, kuitenkin samalla
kerskuen että näin ei todellisuudessa ole. Tällöin hyvätkin
vanhemmat voi joutua käymään läpi todellisen helvetin ja vieläpä
oman lapsensa ansiosta.
Entäpä sitten nämä ilmoitukset
vaikkapa lastensuojeluun? Hienoa, että ulkopuolisetkin voivat
vaikuttaa ja jopa joissain paikoissa nimettömiin ilmoituksiin
puututaan, mutta tiedänpä tapauksenkin, jossa mitä rakastavin ja
huolehtivaisin äiti pääsi sossutätien käsittelyyn tällaisen
nimettömän ilmiannon vuoksi. Hän on kuulemma huono äiti ja jättää
lapsensa heitteille, sekä käyttää huumeita. Lapsi sijoitettiin
pikaisesti ja äiti joutui toistuvasti käymään huumetesteissä ja
sosiaalihuollossa. Tämän kuukauden sijoituksen aikana lapsi oli
oppinut toiselta sijoitettavalta lapselta miten saa läpsiä toisia,
kiroilla ja sylkeä päin. Kun syytös oli todettu perättömäksi ja
äiti huoltajaksi kykeneväksi olikin aika työ kitkeä näitä
tapoja lapselta pois. Taitavat vieläkin välillä tahkota tästä
johtuneiden ongelmien parissa.
Mutta valitettavasti aina kun tulee
jotain hyvää, niin siitä seuraa myös jotain huonoakin. Pääasiassa
kuitenkin asiat ovat edennyt huimasti ja väittäisin, että nykyään
on turvallisempaa kasvattaa lapsia ainakin näiltä osin, vaikka
maailma vaan muuttuu hullummaksi ja vaarallisemmaksi. Sitä vaan
tarvii itse oppia olemaan vielä tasapainoisempi ja turvallisempi,
jotta balanssi säilyy ja jahka sen lapsen saa, niin äitiään ei
tarvitse hyeenaksi verrata ja kotona ainakin olisi kaikilla
turvallinen ja hyvä olla.
Ajatusten virtaa, joka lähti
soljumaan luettuani tämän: http://yle.fi/ohjelmat/kortit/poliisi-tv/poliisi-tv_1891.html . Sinällään suoranaisesti ei liity perheväkivaltaan tämä kirjoitus, siitäkin tosin löytyisi paljonkin sanottavaa, mutta ehkä toisella kerralla. Nyt heräili tällaisia...
5.3.2012
Exän jämät
Pohdin exiä. Niitä entisiä rakkaita,
joita on suljettu sylii, hipsuteltu hiuksia ja vannottu rakkautta.
Niitä joita on halattu ja haluttu yön pimeinä tunteina. Niitä
joiden kanssa haaveili joskus tulevasta. Kun sitten nämä haaveet,
toiveet ja jopa katteettomat lupauksetkin ovat jääneet historiaan,
ainakin näiden ihmisten osalta, niin kuinka heihin tulisi suhtautua?
Itse olen kaveria oikeastaan kaikkien
exieni kanssa. En nyt tarkoita joitain ohimenneitä heilasteluja,
vaan aikuisten oikeasti suhteita. Niitä, joissa on ollut sitä
varmuutta ja toivoa huomisesta. Niistä, joissa naiset pikkuhilja
lakkaa vetämästä vatsaa sisään, meikkaamasta joka kerta kun
tavataan ja niistä joissa mies käy vessassa ovi auki, tai
häpeilemättä pieraisee kun toinen istuu viereisellä penkillä
ahtaassa autossa kesähelteellä.
Kuinka sitten tuntuu että omat
mustasukkaiset tunteet on oikeutettuja, kun puhutaankin miehen
entisistä rakkauksista. Tietenkään en ole kohtuuton ja vaadi että
”sä et puhu sille ämmälle enää ikinä!!!”, mutta mielestäni
on oikeutettua saada tietää yhteydenotoista ja pyytää pitää ne
asialinjalla, kuten satunnaisissa kuulumisien vaihtamisissa ja
lapsien asioista neuvotteluina.
Hankalaa tästä tekee se, etten ole
ennen tällaisessa tilanteessa ollut. Exieni exät ovat aina olleet
aiemmin täysin historiaa ja yhteisiä huollettavia ei ole ollut,
joten tällaisia pakollisia yhteydenpitojakaan ei ole ollut. Myöskään
minkäänlaista suurempaa ystävyyttä ei ole ollut jäljellä. Jopa
muutamasta exäni exästä on tullut mulle huippukavereita, joista en
kyllä suostuisi ikipäivänä luopumaan :)
Nyt tilanne on kuitenkin toinen kuin
aiemmin. Nyksälläni on exä jos toinenkin. Kahden kanssa sitä
jälkikasvuakin. Toisen kanssa tuoreempaa, toisen kanssa jo
murkkuikää hissuksiin lähestyvää. Tuoreemman lapsen äidin
kanssa välit ovat hyvinkin tulehtuneet, jopa niinkin että
tapaamisoikeuksista saa tapella sossujen kanssa. Tiedä sitten
tarkalleen mikä tämän kaiken katkeruuden aiheuttaa, molemmilla
lienee oma mielipide asiasta ja sehän ei mulle sinällään kuulu,
eikä mua sinällää liikuta suuntaan tai toiseen.
Se joka saa mielessäni ja sydämessäni
kuohahtamaan on tämä exä vuosikymmenen takaa. Jonka kanssa on
syntynyt jo ystävyyssuhde ja jonka kanssa on onnistuttu sikisemään
kahdesti. On upeaa että vanhemmat voivat olla niinkin hyviä ystäviä
että öitä vietettäisiin toisen luona sohvalla, jotta lapsia näkee
enemmän ja vielä hienompaa että tämän exän kanssa olen itsekin
jakanut jopa viikonlopun hotellihuoneessa ja hänen kanssaan on
helppo olla.
Vaikka tämä ihminen onkin mitä hyvä
sydämmisin ja ehkäpä jopa kiltein tuntemani ihminen, niin hänen
rinnallaan tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi. Mä olen se joka
ei aina hymyile ja ole samaa mieltä. Mä räiskyn ja olen omapäinen.
Mä olen se joka pullistuu läskistä, eikä vauvoista. Mieleen on
myös syöpynyt toteamus että tuon exän kanssa luottamus on ollut
aivan omaa tasoaan ja näin ollen seksi ehkä parasta (ja voinen
kertoa, että tuon jälkeen eipä seksi toviin maistunut
meikäläiselle).
Onko tämä exä silti ansainnut sen
että rajoitan heidän ystävyyttään, oman epävarmuuteni vuoksi?
Tiedän että hänelläkään ei ole mitenkään hurjan laajaa
kaveripiiriä, joten jokainen ystävä on painonsa arvosta varmasti
kultaa tälle. Onko se kuitenkaan mun tehtäväni edes miettiä
asiaa? Mä olen tehnyt kantani selväksi. Sohvavierailut on ok, sillä
kun välimatkat ovat näin suuret ja lapsiakin tarvitsee nähdä.
Ehtona tosin ettei koskaan yksin vaan näillä reissuilla vaadin olla
mukana. Siinä mielessä hölmöä, sillä ihan niinkuin ne aikuiset
ihmiset eivät pystyisi päivällä vehtaamaan jos sitä haluaisivat,
vaan tarvitsisivat siihen yövalon sammumisen. Itselläni on vain
huomattavasti turvallisempi olo kun mun ei tarvitse päässäni
pyörittää mitähän sitä tapahtuu. Vilkkaalla mielikuvituksella kun olen
siunattu niin voin kertoa että parempi pitäytyä tällaisissa
säännöissä. Mies on ottanut ne ymmärryksellä ja hienosti.
Miksi musta silti välillä tuntuu niin
kohtuuttomalta?
4.3.2012
Rakkautta ja piikkilankaa (pään ympärillä)
Edellisen kirjoituksen jälkeen on
tilanne parantunut huomattavasti. Uskonpa kiitoksen menevän tän
blogin piikkiin, sillä tuo mies oli käynyt täällä vähän
lueskelemassa, jonka seurauksena syntyi jonkinlainen
keskusteluyhteys. Sovittiin että tutkitaan missä vika
vauvattomuuteen ja jos kyseessä on jotain helppohoitoista, niin
sitten hoidellaan. Mitään isoja hoitoja ei lähdetä käymään
läpi. Ei ainakaan ennen kuin saadaan muutto- ja koti-asiat
tasaantumaan.
Pitkästä aikaa tuntuu hyvältä.
Sellaiselta että on helppo hengittää. Torstaina vein miehen
syömään. Tilasin etukäteen safkat, kun tein pöytävarauksen,
joten kaikki tuli oikeastaan yllätyksenä. Niimpä sitä
mutusteltiin ilmakuivattua kinkkua, meloonia, vuohenjuustoa,
erilaisia salaatteja jne. ja pääruokana sitten
valkosipulikermaperunoita, härkää ja kasviksia. Jälkkäriksi
jädeannos miehelle ja itselle pannacottaa. Ruokailun lomassa
ajattelin hyvittää viime aikojen kiukutteluja ja muutenkin osoittaa
että miten tärkeä se ihminen mulle on, eli ojensinpas pienen
paketin, joka sisälsi Nomination-korun miehelle (joka on mun
mielestä kadehdittavan kiva, taidan haluta naisten version itselle).
Ruokailun jälkeen hohtokeilailtiin ja lopuksi kotiin harrastamaan
hiukan läheisyyttä.
Perjantai kului Pk-seudulla ystävän
kanssa iltaa istuen ja aivan mahtavaa oli tuolloinkin. Edellisen
työpaikan keittiössä tutkittiin uudistuksia ja kaipailtiin hyviä
asioita menneestä, sekä kirottiin huonoja. Ainoa iltaa varjostanut
asia oli jäätävä päänsärky joka on vaivannut viime aikoina.
Tuolloin se tosin yltyi niin pahaksi että takaraivolta poskiin asti
särki ja teki mieli vain oksentaa. Ensi viikolla on onneksi
magneettikuvaus, niin toivottavasti selviää näiden kipujen syy.
Toivotaan että vuodot siellä aivoissa ainakin olisi loppunut, ettei
ainakaan siitä johtuisi. Siihen saakka pitäydyn kyllä alkoholista,
sillä tuntuu että se pahentaa noita kipuja.
Eilen ja tänään kipuja ei onneksi
pahemmin ole ollut, joten on jaksanutkin paremmin. Lisäksi tuo ihana
keväinen keli on houkutellut pihalle. Aivan mahtavaa pitkästä
aikaa ulkoilla pidempään kuin 15minuuttia, kun ei tarvitse olla
toppautunut ja silti tarkenee. Tänään sain jopa rakkaan mukaan,
jonka jälkeen istuttiin ihan rauhassa syömään ruokapöydän
ääreen. Harvinaista herkkua. Nimittäin rauhassa syöminen, ei
makaroonilaatikko niinkään :)
Mutta tämä on nyt tällainen..
Huonosti kirjoitettu... Mutta en ehdi ja jaksa miettiä nyt
akrobaattisia vertauksia tms. jotta saisi tekstistä värikkäämpää
ja mielenkiintoisempaa. Nyt haluan painella pakastimelle hakemaan
hiukan herkkuja, sitten nauttia vielä hetken läheisyyttä ja
lämpöä, ennen kuin pitää suunnistaa tienaamaan tuplapalkkaa.
1.3.2012
Rakkaudella
Tuijotan tätä näyttöä ja mietin
mitä kertoisin ja mitä en. Niin paljon on tapahtunut, niin hyvää
kuin huonoakin. Tarkalleen ottaen en tiedä missä olen ja mihin olen
menossa. Enkä tiedä sitäkään missä mies on, henkisesti
nimittäin, sillä fyysisesti se tuhisee tuossa vieressä unta
kuulaan, jaksaakseen huomisen työpäivän. Sitäkään en tiedä
mihin se on menossa. Missä me oikeasti ollaan, henkisesti?
Sen mä tiedän että mä olen aika
lopussa. Väsynyt ja turhautunut. Epäileväinen ja pelokas. Aiemmin
pelkäsin lapsettomuutta, nyt pelkään enemmänkin raskautumista. En
soisi sitä näihin olosuhteisiin sitten millään. Samalla en
kuitenkaan haluaisi antaa päivänkään valua hukkaan. Silti tein
niin. Neuvolasta saatiin nimittäin lähetteet. Minä
labroihin, mies uimari-näytteeseen. Kumpikin on jättänyt oman
osansa tekemättä. Purkki nököttää tyhjänä kirjahyllyssä ja
mun labralähete näytteen antajaansa terveyskeskuksen
tietojärjestelmissä. Otolliset päivät meni ohi pohtiessa mitä
tehdä elämässä, suhteessa, lapsettomuudessa. Jokunen viikko aikaa
vielä miettiä. Sitten taas lykkääntyy kuukaudella tai hoituu pois
päiväjärjestyksestä.
Tietokonekin hajosi. Bloggailutauko on
kiristänyt hermoa. Useasti yrittänyt kirjoittaa jotakin tällä
miehen työkoneella. Tuloksetta. Vaikka toinen ei katso, niin se on
paikalla. Kirjoitus ei vain käynnisty. Vihdoin käynnistyy. Pari
riviä soopaa. Poistan tekstin. Ei hyvä, en mä halua tällaista
tekstiä julkistaa. En kirjoita mitään ja olo on entistä
epäonnistuneempi. Enkö edes tässä ole hyvä?
Pohditaan muuttoa. Sekin pelottaa.
Voiko siihen oikeasti luottaa että vaikka itse on päättänyt
sitoutua tähän suhteeseen, panostaa siihen ja yrittää toimia
toista kunnioittaen, että se toinen haluaa samaa? Varsinkaan kun
tiedostaa senkin, että se toinenkin on ihan yhtä eksyksissä.
Uskaltaako sitä luopua omissa nimissä olevasta asunnostaan ja
vakituisesta työstään, tehdäkseen arjesta hiukan helpompaa ja
tukeakseen toista hänen arjessaan ja elämässään?
Tuntuu että nyt olisi mun aika urhata
paljon ja uskaltaa. Niinhän tuokin teki aikaan mun kanssa. Toisaalta
niinhän mä olen tehnyt aina aiemmissa suhteissani ja sitten mä
olen saanut keräillä omaa elämääni vieraissa kaupungeissa, äkkiä
hankituissa, huonoissa asunnoissa, kun onkin sukset mennyt ristiin.
En halua kokea sitä enää, sillä mä olen kerran saanut elämäni
kuntoon ja suunnilleen hallintaan. Omaksi elämäksi.
Mä en vain halua enää pelkästään
sitä omaa elämää, vaan myös meidän elämän. Samalla mä
haluaisin tietää että sitä tuokin haluaa ja on valmis
työskentelemään sen asian eteen, eikä soutavan ja huopaavan,
kuten ajatuksissaan tekee. Tekisi päätöksen ja pysyisi siinä.
Keskustelisi, kun mieleen tulee jotain, joka keikuttaa venettä, eikä
vaan murehtisi kunnes asiat on kärjistynyt pahimmilleen siellä
päässä. Yhdessä puimalla voisi selvitäkin, että eihän tässä
mitään hätää ole, että edelleen haluaa työskennellä yhteisen
elämän eteen tai sitten päin vastoin, mutta ainakin asiat olisi
käsitelty yhdessä.
Ehkä tässä tapahtuu vain liikaa.
Pitäisi pysähtyä ja nauttia hetkestä. Siitä rakkaudesta, joka
sisällä velloo, mutta joka hukkuu vaan tähän jatkuvien ongelmien
mereen. Ehkä pitäisi istua alas ja puhua. Sopia kuinka toimitaan.
Ihan rauhassa, ilman menneitä ja tulevia. Istua ja juoda kuppi jos
toinenkin kuumaa ja katsoa toista silmiin. Mä olen tässä ja mun
ajatukset on tässä. Sä olet tässä ja sun ajatukset on tässä.
Miten me saataisiin ne olemaan samalla viivalla rinnakkain, samoin
kuin silloin kun sanottiin tahtovamme. Pakenematta ja piiloutumatta.
Pelkäämättä ja satuttamatta. Myötä- ja vastoinkäymisissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
