Tuijotan tätä näyttöä ja mietin
mitä kertoisin ja mitä en. Niin paljon on tapahtunut, niin hyvää
kuin huonoakin. Tarkalleen ottaen en tiedä missä olen ja mihin olen
menossa. Enkä tiedä sitäkään missä mies on, henkisesti
nimittäin, sillä fyysisesti se tuhisee tuossa vieressä unta
kuulaan, jaksaakseen huomisen työpäivän. Sitäkään en tiedä
mihin se on menossa. Missä me oikeasti ollaan, henkisesti?
Sen mä tiedän että mä olen aika
lopussa. Väsynyt ja turhautunut. Epäileväinen ja pelokas. Aiemmin
pelkäsin lapsettomuutta, nyt pelkään enemmänkin raskautumista. En
soisi sitä näihin olosuhteisiin sitten millään. Samalla en
kuitenkaan haluaisi antaa päivänkään valua hukkaan. Silti tein
niin. Neuvolasta saatiin nimittäin lähetteet. Minä
labroihin, mies uimari-näytteeseen. Kumpikin on jättänyt oman
osansa tekemättä. Purkki nököttää tyhjänä kirjahyllyssä ja
mun labralähete näytteen antajaansa terveyskeskuksen
tietojärjestelmissä. Otolliset päivät meni ohi pohtiessa mitä
tehdä elämässä, suhteessa, lapsettomuudessa. Jokunen viikko aikaa
vielä miettiä. Sitten taas lykkääntyy kuukaudella tai hoituu pois
päiväjärjestyksestä.
Tietokonekin hajosi. Bloggailutauko on
kiristänyt hermoa. Useasti yrittänyt kirjoittaa jotakin tällä
miehen työkoneella. Tuloksetta. Vaikka toinen ei katso, niin se on
paikalla. Kirjoitus ei vain käynnisty. Vihdoin käynnistyy. Pari
riviä soopaa. Poistan tekstin. Ei hyvä, en mä halua tällaista
tekstiä julkistaa. En kirjoita mitään ja olo on entistä
epäonnistuneempi. Enkö edes tässä ole hyvä?
Pohditaan muuttoa. Sekin pelottaa.
Voiko siihen oikeasti luottaa että vaikka itse on päättänyt
sitoutua tähän suhteeseen, panostaa siihen ja yrittää toimia
toista kunnioittaen, että se toinen haluaa samaa? Varsinkaan kun
tiedostaa senkin, että se toinenkin on ihan yhtä eksyksissä.
Uskaltaako sitä luopua omissa nimissä olevasta asunnostaan ja
vakituisesta työstään, tehdäkseen arjesta hiukan helpompaa ja
tukeakseen toista hänen arjessaan ja elämässään?
Tuntuu että nyt olisi mun aika urhata
paljon ja uskaltaa. Niinhän tuokin teki aikaan mun kanssa. Toisaalta
niinhän mä olen tehnyt aina aiemmissa suhteissani ja sitten mä
olen saanut keräillä omaa elämääni vieraissa kaupungeissa, äkkiä
hankituissa, huonoissa asunnoissa, kun onkin sukset mennyt ristiin.
En halua kokea sitä enää, sillä mä olen kerran saanut elämäni
kuntoon ja suunnilleen hallintaan. Omaksi elämäksi.
Mä en vain halua enää pelkästään
sitä omaa elämää, vaan myös meidän elämän. Samalla mä
haluaisin tietää että sitä tuokin haluaa ja on valmis
työskentelemään sen asian eteen, eikä soutavan ja huopaavan,
kuten ajatuksissaan tekee. Tekisi päätöksen ja pysyisi siinä.
Keskustelisi, kun mieleen tulee jotain, joka keikuttaa venettä, eikä
vaan murehtisi kunnes asiat on kärjistynyt pahimmilleen siellä
päässä. Yhdessä puimalla voisi selvitäkin, että eihän tässä
mitään hätää ole, että edelleen haluaa työskennellä yhteisen
elämän eteen tai sitten päin vastoin, mutta ainakin asiat olisi
käsitelty yhdessä.
Ehkä tässä tapahtuu vain liikaa.
Pitäisi pysähtyä ja nauttia hetkestä. Siitä rakkaudesta, joka
sisällä velloo, mutta joka hukkuu vaan tähän jatkuvien ongelmien
mereen. Ehkä pitäisi istua alas ja puhua. Sopia kuinka toimitaan.
Ihan rauhassa, ilman menneitä ja tulevia. Istua ja juoda kuppi jos
toinenkin kuumaa ja katsoa toista silmiin. Mä olen tässä ja mun
ajatukset on tässä. Sä olet tässä ja sun ajatukset on tässä.
Miten me saataisiin ne olemaan samalla viivalla rinnakkain, samoin
kuin silloin kun sanottiin tahtovamme. Pakenematta ja piiloutumatta.
Pelkäämättä ja satuttamatta. Myötä- ja vastoinkäymisissä.
Paljon muutoksia teillä elämässä juuri nyt. Vähemmästäkin menee pää pyörälle. Koita tehdä joku järjen ja sydämen kompromissi. Oikotietä onneen ei ole, eikä kyllä varmaan helppoa parisuhdettakaan. Aina kun yritetään sovittaa yhteen kahden ihmisen elämää, arvoja, uskomuksia ja tapoja se aiheuttaa ristiriitoja ja päänvaivaa. Tsemppiä jatkoon. Toivottavasti löydätte molempia tyydyttävän ratkaisun.
VastaaPoista