Omanarvontunto; Minä

Kuten lupailin niin säästän ne kaksi tärkeää sanaa myöhemmäksi ja nyt olen niitä sitten pyöritellyt mielessäni ja lukenut muiden projektilaisten bloggauksia aiheesta. Mäkin haluaisin kirjoittaa kuinka mun elämässäni on tärkeintä luottamus, rakkaus ja mies. Tai kuinka tärkeäksi tunnen kevään tai että magneettikuvissa ei olisi näkynyt mitään ja että kolarin jäljet alkaisivat olla pyyhittynä pois päästäni. Miksi näin ei sitten ole?

Ensinnäkin nuo kolme ekaa sanaa. Jos mun pitäisi laittaa ne nyt edes samaan lauseeseen niin voisin vaan kirkua raivosta, pettymyksestä ja täydellisestä epäuskosta. Drinking problemin lisäksi tuolta herralta löytyy moninaisia muitakin ongelmia, kuten nyt viimeisimpänä yllärinä tuli taas tää pelaaminen. Siitä on ennenkin otettu yhteen, sillä vaikkei se koske suuria summia rahaa, niin jokainen lantti kun on tärkeä niin silloin ei lähdetä kokeilemaan onnea! Saati että mentäisiin ja pelattaisiin puolison rahat ILMAN LUPAA! Auta armias, jos ne voittorahat ei näy tänään niin mä en tiedä mitä tehdä. Siellä tilillä oli kaikki rahat. Bensaan, ruokaan.. Miten tällaisessa tilanteessa voi luottaa toiseen? Pakko siis vain luottaa itseensä ja jatkossa olla siirtämättä senttiäkään yhteiselle tilille, sillä mua ei tällaiseen sotketa. Mitä jos tässä tilanteessa sitten olisi vielä lapsi? Mitä jos niistä rahoista olisi pitänyt ostaa vaippoja ja vauvan ruokaa? Ei sitä vauvalle sanota että huku paskaan, isi saa pelivoitot parissa päivässä!

Mites sitten rakkaus? Miten voi olla rakkautta, kun ei tunne olevansa arvostettu. Nyt varmasti jokainen teistä repii perseensä, mutta johtuen luottamuspulasta ja siitä että mä vaan yksinkertaisesti olen niin saatanan utelias ja pelkään että kaikki on vaan yhtä suurta valhetta, niin stalkkasin miehen fabo-viestit. Menneitä viestejä ei mua kiinnosta lukea, ties mitä lirkuttelua ja ties kenen kanssa, not my problem. Nyt kuitenkin alkaa ketuttamaan nämä miehen niin ihanat ja auvoiset raittiit ystävät! Ja tähän kohtaan mainittakoon että raittius on ehkä parasta mitä on meidän suhteen aikana tapahtunut ja ystävät, sekä vertaistuki on upea asia, mutta jumalauta rajansa kaikella. On mielestäni täysin eri asia että avaudun tässä anonyymina, kuin että mies hehkuttelee jollekin toiselle naiselle (joka kuulemma kanssa harkitsee hoitoa) kuinka on majaillut juovana aikana sellaisen böönan luona ettei mitään jakoa, että hyvä jos voi uskoa että on sellaista saanut. Sepä kiva! Tai kuinka juova puoliso on hirveintä mitä voi olla, että hänkin toivoo raitista vaimoa. Tämän jälkeen on hyvä mainita että noh tutustun tässä vaimooni päivä kerrallaan. Imeköön lekaa! Niin tuo nainenkin, mutta varsinkin mun mies! Älä helvetti kysy haluanko ostaa siiderin, kun on vapaata tiedossa, jos se niin vitusti vaivaa! On eri asia pyytää että en toivoisi sun juovan kotona tai missään muuallakaan missä mä olen. Ja joo kuulemma pari siideriä ei haittaa, mutta humalainen käytös kyllä. Harmillista ettei sellaista pahemmin ole tullut harrastettua. Miksi sitten pitää antaa kaikkien ymmärtää kuin mä täällä dokailisin himassa, tai että olen sellainen just tavallinen ämmän rämä, johon herralla oli saumaa?

Mun on siis kaiken tän jälkeen vaan todettava että mulla ei ole kuin yksi sana, joka on ylitse muiden ja joka merkitsee mulle, enemmän kuin mikään: MINÄ.

Mä en suostu olemaan ovimattona. En suostu kuuntelemaan skeidaa. En suostu tekemään enää mitään tämän asian eteen, sillä toistuvasti joku kaataa paskaa lapio kaupalla niskaan. Joten mä pesen yltäni kaiken sen pettymyksen, sen vihan, mutta myös odotuksen ja aidon henkisen läheisyyden. Mä suojaan itseni ja varmistan oman jaksamiseni, jos kerran ympäristö ei siinä mua auta, vaan toimii päin vastoin. Mä en suostu olemaan vaan joku, kuka tahansa, Maija Meikäläinen. Mä aion olla tällainen ja sen mä vaan sanon, että mä päätän kenellä on etuoikeus olla mun elämässä.