Pohdin exiä. Niitä entisiä rakkaita,
joita on suljettu sylii, hipsuteltu hiuksia ja vannottu rakkautta.
Niitä joita on halattu ja haluttu yön pimeinä tunteina. Niitä
joiden kanssa haaveili joskus tulevasta. Kun sitten nämä haaveet,
toiveet ja jopa katteettomat lupauksetkin ovat jääneet historiaan,
ainakin näiden ihmisten osalta, niin kuinka heihin tulisi suhtautua?
Itse olen kaveria oikeastaan kaikkien
exieni kanssa. En nyt tarkoita joitain ohimenneitä heilasteluja,
vaan aikuisten oikeasti suhteita. Niitä, joissa on ollut sitä
varmuutta ja toivoa huomisesta. Niistä, joissa naiset pikkuhilja
lakkaa vetämästä vatsaa sisään, meikkaamasta joka kerta kun
tavataan ja niistä joissa mies käy vessassa ovi auki, tai
häpeilemättä pieraisee kun toinen istuu viereisellä penkillä
ahtaassa autossa kesähelteellä.
Kuinka sitten tuntuu että omat
mustasukkaiset tunteet on oikeutettuja, kun puhutaankin miehen
entisistä rakkauksista. Tietenkään en ole kohtuuton ja vaadi että
”sä et puhu sille ämmälle enää ikinä!!!”, mutta mielestäni
on oikeutettua saada tietää yhteydenotoista ja pyytää pitää ne
asialinjalla, kuten satunnaisissa kuulumisien vaihtamisissa ja
lapsien asioista neuvotteluina.
Hankalaa tästä tekee se, etten ole
ennen tällaisessa tilanteessa ollut. Exieni exät ovat aina olleet
aiemmin täysin historiaa ja yhteisiä huollettavia ei ole ollut,
joten tällaisia pakollisia yhteydenpitojakaan ei ole ollut. Myöskään
minkäänlaista suurempaa ystävyyttä ei ole ollut jäljellä. Jopa
muutamasta exäni exästä on tullut mulle huippukavereita, joista en
kyllä suostuisi ikipäivänä luopumaan :)
Nyt tilanne on kuitenkin toinen kuin
aiemmin. Nyksälläni on exä jos toinenkin. Kahden kanssa sitä
jälkikasvuakin. Toisen kanssa tuoreempaa, toisen kanssa jo
murkkuikää hissuksiin lähestyvää. Tuoreemman lapsen äidin
kanssa välit ovat hyvinkin tulehtuneet, jopa niinkin että
tapaamisoikeuksista saa tapella sossujen kanssa. Tiedä sitten
tarkalleen mikä tämän kaiken katkeruuden aiheuttaa, molemmilla
lienee oma mielipide asiasta ja sehän ei mulle sinällään kuulu,
eikä mua sinällää liikuta suuntaan tai toiseen.
Se joka saa mielessäni ja sydämessäni
kuohahtamaan on tämä exä vuosikymmenen takaa. Jonka kanssa on
syntynyt jo ystävyyssuhde ja jonka kanssa on onnistuttu sikisemään
kahdesti. On upeaa että vanhemmat voivat olla niinkin hyviä ystäviä
että öitä vietettäisiin toisen luona sohvalla, jotta lapsia näkee
enemmän ja vielä hienompaa että tämän exän kanssa olen itsekin
jakanut jopa viikonlopun hotellihuoneessa ja hänen kanssaan on
helppo olla.
Vaikka tämä ihminen onkin mitä hyvä
sydämmisin ja ehkäpä jopa kiltein tuntemani ihminen, niin hänen
rinnallaan tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi. Mä olen se joka
ei aina hymyile ja ole samaa mieltä. Mä räiskyn ja olen omapäinen.
Mä olen se joka pullistuu läskistä, eikä vauvoista. Mieleen on
myös syöpynyt toteamus että tuon exän kanssa luottamus on ollut
aivan omaa tasoaan ja näin ollen seksi ehkä parasta (ja voinen
kertoa, että tuon jälkeen eipä seksi toviin maistunut
meikäläiselle).
Onko tämä exä silti ansainnut sen
että rajoitan heidän ystävyyttään, oman epävarmuuteni vuoksi?
Tiedän että hänelläkään ei ole mitenkään hurjan laajaa
kaveripiiriä, joten jokainen ystävä on painonsa arvosta varmasti
kultaa tälle. Onko se kuitenkaan mun tehtäväni edes miettiä
asiaa? Mä olen tehnyt kantani selväksi. Sohvavierailut on ok, sillä
kun välimatkat ovat näin suuret ja lapsiakin tarvitsee nähdä.
Ehtona tosin ettei koskaan yksin vaan näillä reissuilla vaadin olla
mukana. Siinä mielessä hölmöä, sillä ihan niinkuin ne aikuiset
ihmiset eivät pystyisi päivällä vehtaamaan jos sitä haluaisivat,
vaan tarvitsisivat siihen yövalon sammumisen. Itselläni on vain
huomattavasti turvallisempi olo kun mun ei tarvitse päässäni
pyörittää mitähän sitä tapahtuu. Vilkkaalla mielikuvituksella kun olen
siunattu niin voin kertoa että parempi pitäytyä tällaisissa
säännöissä. Mies on ottanut ne ymmärryksellä ja hienosti.
Miksi musta silti välillä tuntuu niin
kohtuuttomalta?
Itse en pidä yhteyttä yhteenkään exääni. Ei ole tarvetta, kaikki omat aikaisemmat parisuhteeni ovat päättyneet niin rumasti. Samoin mies ei ole yhteydessä exiinsä. Jos olisi tahtoisin kyllä tietää niistä. Samoin toisinpäin. Olen mustasukkaista tyyppiä. Minulla on kyllä miespuoleisia ystäviä joihin pidän yhteyttä. Näistä on kotona keskusteltu sen verran, että he ovat minulle tärkeitä, mutta en tunne mitään vetoa heitä kohtaan.
VastaaPoistaOlen aina ajatellut, että en voisi ikinä ottaa sellaista miestä jolla on jo lapsia. En vaan kestäisi sitä kaikkea säätämistä. Lisäksi en tahdo, että puolisoni on sidottu johonkin "toiseen naiseen" niin tiukasti. Lisäksi tosiaan jos ei yhdessä onnistuttaisi saamaan lapsia. Huh! Itsekästä, joo, tiedän.
Ymmärän sinua aivan loistavasti ja mielestäni asetammasi ehdot ja rajoitukset eivät ole kohtuuttomia. Varsinkin jos exä on vielä aivan ihana ihminen niin varmasti hänkin ymmärtää.
Epävarmuudesta ja tietynlaisesta omistamisen halustahan tässä kaikessa on kyse. Se on vain inhimillistä.
Itse olen yhteydessä ensirakkauteni ja viimeisimmän exäni kanssa, mutta muiden kanssa ollaan lähinnä moikkaus-väleissä. Joskin vaikeitakin asioita tarvittaessa on käyty suhteidenkin jälkeen läpi. Osa eroista on hoitunut nätisti, osa vähemmän nätisti. Silti nämä ihmiset ovat mulle rakkaita, joskaan eivät enää sillä romanttisella tavalla. Esimerkkinä viimeisin mieheni, joka on mulle nykyään kuin veli.
VastaaPoistaTästä huolimatta en mä hänen luokseen yöksi menisi, enkä odottaisi kumppanilta ymmärrystäkään asiaan.
Mun mielestä asiallisen lämpimät, mutta sopivan etäiset välit on ok. Bestistely ei niinkään. En mä soisi bestistelyä kyllä muidenkaan naisten kanssa, vaikka ihan kaveria voikin olla, sillä tuntisin että mua petettäisiin sitten henkisellä tasolla kun jaettaisiin omaa oloa aina jollekin yhdelle tietylle naiselle, vaikkakin kaverina.