Exän jämät

Pohdin exiä. Niitä entisiä rakkaita, joita on suljettu sylii, hipsuteltu hiuksia ja vannottu rakkautta. Niitä joita on halattu ja haluttu yön pimeinä tunteina. Niitä joiden kanssa haaveili joskus tulevasta. Kun sitten nämä haaveet, toiveet ja jopa katteettomat lupauksetkin ovat jääneet historiaan, ainakin näiden ihmisten osalta, niin kuinka heihin tulisi suhtautua?

Itse olen kaveria oikeastaan kaikkien exieni kanssa. En nyt tarkoita joitain ohimenneitä heilasteluja, vaan aikuisten oikeasti suhteita. Niitä, joissa on ollut sitä varmuutta ja toivoa huomisesta. Niistä, joissa naiset pikkuhilja lakkaa vetämästä vatsaa sisään, meikkaamasta joka kerta kun tavataan ja niistä joissa mies käy vessassa ovi auki, tai häpeilemättä pieraisee kun toinen istuu viereisellä penkillä ahtaassa autossa kesähelteellä.

Kuinka sitten tuntuu että omat mustasukkaiset tunteet on oikeutettuja, kun puhutaankin miehen entisistä rakkauksista. Tietenkään en ole kohtuuton ja vaadi että ”sä et puhu sille ämmälle enää ikinä!!!”, mutta mielestäni on oikeutettua saada tietää yhteydenotoista ja pyytää pitää ne asialinjalla, kuten satunnaisissa kuulumisien vaihtamisissa ja lapsien asioista neuvotteluina.

Hankalaa tästä tekee se, etten ole ennen tällaisessa tilanteessa ollut. Exieni exät ovat aina olleet aiemmin täysin historiaa ja yhteisiä huollettavia ei ole ollut, joten tällaisia pakollisia yhteydenpitojakaan ei ole ollut. Myöskään minkäänlaista suurempaa ystävyyttä ei ole ollut jäljellä. Jopa muutamasta exäni exästä on tullut mulle huippukavereita, joista en kyllä suostuisi ikipäivänä luopumaan :)

Nyt tilanne on kuitenkin toinen kuin aiemmin. Nyksälläni on exä jos toinenkin. Kahden kanssa sitä jälkikasvuakin. Toisen kanssa tuoreempaa, toisen kanssa jo murkkuikää hissuksiin lähestyvää. Tuoreemman lapsen äidin kanssa välit ovat hyvinkin tulehtuneet, jopa niinkin että tapaamisoikeuksista saa tapella sossujen kanssa. Tiedä sitten tarkalleen mikä tämän kaiken katkeruuden aiheuttaa, molemmilla lienee oma mielipide asiasta ja sehän ei mulle sinällään kuulu, eikä mua sinällää liikuta suuntaan tai toiseen.

Se joka saa mielessäni ja sydämessäni kuohahtamaan on tämä exä vuosikymmenen takaa. Jonka kanssa on syntynyt jo ystävyyssuhde ja jonka kanssa on onnistuttu sikisemään kahdesti. On upeaa että vanhemmat voivat olla niinkin hyviä ystäviä että öitä vietettäisiin toisen luona sohvalla, jotta lapsia näkee enemmän ja vielä hienompaa että tämän exän kanssa olen itsekin jakanut jopa viikonlopun hotellihuoneessa ja hänen kanssaan on helppo olla.

Vaikka tämä ihminen onkin mitä hyvä sydämmisin ja ehkäpä jopa kiltein tuntemani ihminen, niin hänen rinnallaan tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi. Mä olen se joka ei aina hymyile ja ole samaa mieltä. Mä räiskyn ja olen omapäinen. Mä olen se joka pullistuu läskistä, eikä vauvoista. Mieleen on myös syöpynyt toteamus että tuon exän kanssa luottamus on ollut aivan omaa tasoaan ja näin ollen seksi ehkä parasta (ja voinen kertoa, että tuon jälkeen eipä seksi toviin maistunut meikäläiselle).

Onko tämä exä silti ansainnut sen että rajoitan heidän ystävyyttään, oman epävarmuuteni vuoksi? Tiedän että hänelläkään ei ole mitenkään hurjan laajaa kaveripiiriä, joten jokainen ystävä on painonsa arvosta varmasti kultaa tälle. Onko se kuitenkaan mun tehtäväni edes miettiä asiaa? Mä olen tehnyt kantani selväksi. Sohvavierailut on ok, sillä kun välimatkat ovat näin suuret ja lapsiakin tarvitsee nähdä. Ehtona tosin ettei koskaan yksin vaan näillä reissuilla vaadin olla mukana. Siinä mielessä hölmöä, sillä ihan niinkuin ne aikuiset ihmiset eivät pystyisi päivällä vehtaamaan jos sitä haluaisivat, vaan tarvitsisivat siihen yövalon sammumisen. Itselläni on vain huomattavasti turvallisempi olo kun mun ei tarvitse päässäni pyörittää mitähän sitä tapahtuu. Vilkkaalla mielikuvituksella kun olen siunattu niin voin kertoa että parempi pitäytyä tällaisissa säännöissä. Mies on ottanut ne ymmärryksellä ja hienosti.

Miksi musta silti välillä tuntuu niin kohtuuttomalta?