Rakkaudella

Tuijotan tätä näyttöä ja mietin mitä kertoisin ja mitä en. Niin paljon on tapahtunut, niin hyvää kuin huonoakin. Tarkalleen ottaen en tiedä missä olen ja mihin olen menossa. Enkä tiedä sitäkään missä mies on, henkisesti nimittäin, sillä fyysisesti se tuhisee tuossa vieressä unta kuulaan, jaksaakseen huomisen työpäivän. Sitäkään en tiedä mihin se on menossa. Missä me oikeasti ollaan, henkisesti?

Sen mä tiedän että mä olen aika lopussa. Väsynyt ja turhautunut. Epäileväinen ja pelokas. Aiemmin pelkäsin lapsettomuutta, nyt pelkään enemmänkin raskautumista. En soisi sitä näihin olosuhteisiin sitten millään. Samalla en kuitenkaan haluaisi antaa päivänkään valua hukkaan. Silti tein niin. Neuvolasta saatiin nimittäin lähetteet. Minä labroihin, mies uimari-näytteeseen. Kumpikin on jättänyt oman osansa tekemättä. Purkki nököttää tyhjänä kirjahyllyssä ja mun labralähete näytteen antajaansa terveyskeskuksen tietojärjestelmissä. Otolliset päivät meni ohi pohtiessa mitä tehdä elämässä, suhteessa, lapsettomuudessa. Jokunen viikko aikaa vielä miettiä. Sitten taas lykkääntyy kuukaudella tai hoituu pois päiväjärjestyksestä.

Tietokonekin hajosi. Bloggailutauko on kiristänyt hermoa. Useasti yrittänyt kirjoittaa jotakin tällä miehen työkoneella. Tuloksetta. Vaikka toinen ei katso, niin se on paikalla. Kirjoitus ei vain käynnisty. Vihdoin käynnistyy. Pari riviä soopaa. Poistan tekstin. Ei hyvä, en mä halua tällaista tekstiä julkistaa. En kirjoita mitään ja olo on entistä epäonnistuneempi. Enkö edes tässä ole hyvä?

Pohditaan muuttoa. Sekin pelottaa. Voiko siihen oikeasti luottaa että vaikka itse on päättänyt sitoutua tähän suhteeseen, panostaa siihen ja yrittää toimia toista kunnioittaen, että se toinen haluaa samaa? Varsinkaan kun tiedostaa senkin, että se toinenkin on ihan yhtä eksyksissä. Uskaltaako sitä luopua omissa nimissä olevasta asunnostaan ja vakituisesta työstään, tehdäkseen arjesta hiukan helpompaa ja tukeakseen toista hänen arjessaan ja elämässään?

Tuntuu että nyt olisi mun aika urhata paljon ja uskaltaa. Niinhän tuokin teki aikaan mun kanssa. Toisaalta niinhän mä olen tehnyt aina aiemmissa suhteissani ja sitten mä olen saanut keräillä omaa elämääni vieraissa kaupungeissa, äkkiä hankituissa, huonoissa asunnoissa, kun onkin sukset mennyt ristiin. En halua kokea sitä enää, sillä mä olen kerran saanut elämäni kuntoon ja suunnilleen hallintaan. Omaksi elämäksi.

Mä en vain halua enää pelkästään sitä omaa elämää, vaan myös meidän elämän. Samalla mä haluaisin tietää että sitä tuokin haluaa ja on valmis työskentelemään sen asian eteen, eikä soutavan ja huopaavan, kuten ajatuksissaan tekee. Tekisi päätöksen ja pysyisi siinä. Keskustelisi, kun mieleen tulee jotain, joka keikuttaa venettä, eikä vaan murehtisi kunnes asiat on kärjistynyt pahimmilleen siellä päässä. Yhdessä puimalla voisi selvitäkin, että eihän tässä mitään hätää ole, että edelleen haluaa työskennellä yhteisen elämän eteen tai sitten päin vastoin, mutta ainakin asiat olisi käsitelty yhdessä.

Ehkä tässä tapahtuu vain liikaa. Pitäisi pysähtyä ja nauttia hetkestä. Siitä rakkaudesta, joka sisällä velloo, mutta joka hukkuu vaan tähän jatkuvien ongelmien mereen. Ehkä pitäisi istua alas ja puhua. Sopia kuinka toimitaan. Ihan rauhassa, ilman menneitä ja tulevia. Istua ja juoda kuppi jos toinenkin kuumaa ja katsoa toista silmiin. Mä olen tässä ja mun ajatukset on tässä. Sä olet tässä ja sun ajatukset on tässä. Miten me saataisiin ne olemaan samalla viivalla rinnakkain, samoin kuin silloin kun sanottiin tahtovamme. Pakenematta ja piiloutumatta. Pelkäämättä ja satuttamatta. Myötä- ja vastoinkäymisissä.