Omanarvontunto; Minä

Kuten lupailin niin säästän ne kaksi tärkeää sanaa myöhemmäksi ja nyt olen niitä sitten pyöritellyt mielessäni ja lukenut muiden projektilaisten bloggauksia aiheesta. Mäkin haluaisin kirjoittaa kuinka mun elämässäni on tärkeintä luottamus, rakkaus ja mies. Tai kuinka tärkeäksi tunnen kevään tai että magneettikuvissa ei olisi näkynyt mitään ja että kolarin jäljet alkaisivat olla pyyhittynä pois päästäni. Miksi näin ei sitten ole?

Ensinnäkin nuo kolme ekaa sanaa. Jos mun pitäisi laittaa ne nyt edes samaan lauseeseen niin voisin vaan kirkua raivosta, pettymyksestä ja täydellisestä epäuskosta. Drinking problemin lisäksi tuolta herralta löytyy moninaisia muitakin ongelmia, kuten nyt viimeisimpänä yllärinä tuli taas tää pelaaminen. Siitä on ennenkin otettu yhteen, sillä vaikkei se koske suuria summia rahaa, niin jokainen lantti kun on tärkeä niin silloin ei lähdetä kokeilemaan onnea! Saati että mentäisiin ja pelattaisiin puolison rahat ILMAN LUPAA! Auta armias, jos ne voittorahat ei näy tänään niin mä en tiedä mitä tehdä. Siellä tilillä oli kaikki rahat. Bensaan, ruokaan.. Miten tällaisessa tilanteessa voi luottaa toiseen? Pakko siis vain luottaa itseensä ja jatkossa olla siirtämättä senttiäkään yhteiselle tilille, sillä mua ei tällaiseen sotketa. Mitä jos tässä tilanteessa sitten olisi vielä lapsi? Mitä jos niistä rahoista olisi pitänyt ostaa vaippoja ja vauvan ruokaa? Ei sitä vauvalle sanota että huku paskaan, isi saa pelivoitot parissa päivässä!

Mites sitten rakkaus? Miten voi olla rakkautta, kun ei tunne olevansa arvostettu. Nyt varmasti jokainen teistä repii perseensä, mutta johtuen luottamuspulasta ja siitä että mä vaan yksinkertaisesti olen niin saatanan utelias ja pelkään että kaikki on vaan yhtä suurta valhetta, niin stalkkasin miehen fabo-viestit. Menneitä viestejä ei mua kiinnosta lukea, ties mitä lirkuttelua ja ties kenen kanssa, not my problem. Nyt kuitenkin alkaa ketuttamaan nämä miehen niin ihanat ja auvoiset raittiit ystävät! Ja tähän kohtaan mainittakoon että raittius on ehkä parasta mitä on meidän suhteen aikana tapahtunut ja ystävät, sekä vertaistuki on upea asia, mutta jumalauta rajansa kaikella. On mielestäni täysin eri asia että avaudun tässä anonyymina, kuin että mies hehkuttelee jollekin toiselle naiselle (joka kuulemma kanssa harkitsee hoitoa) kuinka on majaillut juovana aikana sellaisen böönan luona ettei mitään jakoa, että hyvä jos voi uskoa että on sellaista saanut. Sepä kiva! Tai kuinka juova puoliso on hirveintä mitä voi olla, että hänkin toivoo raitista vaimoa. Tämän jälkeen on hyvä mainita että noh tutustun tässä vaimooni päivä kerrallaan. Imeköön lekaa! Niin tuo nainenkin, mutta varsinkin mun mies! Älä helvetti kysy haluanko ostaa siiderin, kun on vapaata tiedossa, jos se niin vitusti vaivaa! On eri asia pyytää että en toivoisi sun juovan kotona tai missään muuallakaan missä mä olen. Ja joo kuulemma pari siideriä ei haittaa, mutta humalainen käytös kyllä. Harmillista ettei sellaista pahemmin ole tullut harrastettua. Miksi sitten pitää antaa kaikkien ymmärtää kuin mä täällä dokailisin himassa, tai että olen sellainen just tavallinen ämmän rämä, johon herralla oli saumaa?

Mun on siis kaiken tän jälkeen vaan todettava että mulla ei ole kuin yksi sana, joka on ylitse muiden ja joka merkitsee mulle, enemmän kuin mikään: MINÄ.

Mä en suostu olemaan ovimattona. En suostu kuuntelemaan skeidaa. En suostu tekemään enää mitään tämän asian eteen, sillä toistuvasti joku kaataa paskaa lapio kaupalla niskaan. Joten mä pesen yltäni kaiken sen pettymyksen, sen vihan, mutta myös odotuksen ja aidon henkisen läheisyyden. Mä suojaan itseni ja varmistan oman jaksamiseni, jos kerran ympäristö ei siinä mua auta, vaan toimii päin vastoin. Mä en suostu olemaan vaan joku, kuka tahansa, Maija Meikäläinen. Mä aion olla tällainen ja sen mä vaan sanon, että mä päätän kenellä on etuoikeus olla mun elämässä.

Pisutikkuja beibiytymiseen

Näin se projekti pyörähti käyntiin. Projektinvetäjällä Helmillä oli ajatuksena, että joka viikko olisi joku pikkuinen tehtävä tai vastaavaa. Ehkäpä se helpottaa jotenkin tätä ryhmäytymistä, ainakin aluksi. Tällä viikolla olisi siis määrä kertoa kaksi itselle tärkeätä sanaa ja hiukan tarinaa niiden sanojen takana. Tehtävä on yllättävän haastava, sillä sanojahan maailma on tulvillaan ja tärkeitäkin sanoja on paljon. Ehkä puntaroin tätä tehtävää vielä hiukan pidemmälle, mutta ennen kuin keksin ja paljastan ne tärkeimmät sanat, niin haluan jakaa teidän kanssa erään aivan yltiösymppiksen sanan: kulkimet (=jalat <3).

Itse projektista sen verran että huomenna on kiertopäivä number 4, joten aamulla pitää mennä piipahtamaan labrassa. Torstaina ihan viimeistään, mutta huominen sopii aikatauluihin paremmin. Oonpa sitten ainakin oman osuuteni tehnyt lapsettomuushoitojen tässä vaiheessa ja enää odotellaan miehen osuutta, jonka hän lupasi mennä purkittamaan kuun lopulla. Sitten vain odottelua.. Raskautumisen tai lapsettomuuspolin.

Odottelua helpottamaan saapui tänään vihdoinkin tilaamani ovis- ja raskaustestit. Ehdin jo naputtelemaan mammaksi.fi-sivustolle palautteen, että missä mun pakettini viipyy, kun huoletti niin kovasti kaikkialla lukeva "toimitettu", mutta pakettia ei missään näkynyt. Kuulemma tarkoittaa että on toimitettu Itellan käpäliin, eli tuosta kestää sitten se 1-3päivää. Huhheijakkaa, pelästyin jo että nyt ei tuu rahoille vastinetta, mutta onneksi olin kovastikin paljon väärässä. Nyt pissaaminenkin saa ihan uuden merkityksen tästä lähtien. Siitä tulee pettymysten ja riemun juhlaa. Toivottavasti jälkimmäistä todella paljon.  Nimittäin näitä kusitikkujahan riittää! Laskeskelin että ainakin tämän kkk-projektin ajaksi (ja ei, en edelleenkään viittaa rasistiseen järjestöön em. lyhenteellä).

Aktiivisempana

Tili tuli ja tili meni. No ei sentäs kaikki, mutta kyllä jokainen lantti on sijoitettu jo valmiiksi. Auton osiin, bensaan, ruokaan jne. ja tiukilla saa elellä taas. Siitä huolimatta ihan hyvä fiilis, nimittäin sain vihdoin aikaiseksi tehdä taas jotain lapsettomuus-asian eteen. Uskon tämän johtuvan kesän korvalla kantavana -projektista, johon innostuin lähtemään mukaan. Ehkä tää meidän vauva-projekti saa vähän positiivisemman tunnelman ja fiiliksen että oikeasti tapahtuisi jotain, kun aktiivisesti on jossain tähän liittyvässä mukana.

Aamuyöllä datailin mammaksi.fi sivustolla ja pohdin kuinkahan paljon sitä tilailisi ovulaatio- ja raskaustestejä. Hinnoissa ei suuria eroja ollut ja tietysti isompi satsi tulisi edullisemmaksi pidemmän päälle. Sitten ajattelin että mitäs jos sitten kuitenkin tärppäisi nopeammin, niin menisi testit ja rahat hukkaan. Samalla myös olisin osittain antanut periksi. Uskoisin että ei ainakaan puoleen vuoteen tärppää. Päätin tehdä kompromissin ja tilailin testejä noin kolmeksi kuukaudeksi, eli tyyliin siksi aikaa kuin mitä tuo kesän korvalla kantavana -projekti tulee kestämään. (Meinasin lyhentää KKK-projekti, mutta mielsin sen heti erääksi tosi rasistiseksi järjestöksi O_o)

Lisäksi kävin vihdoin hakemassa antibioottirasvan, jota neuvolan lääkäri määräili. Oli joku bakteeritulehdus löytynyt sitten PAPA-kokeesta. No ei ilmeisesti mitään vakavaa, kun eipä siitä mulle mainittu muuta kuin että resepti on haettavissa. Ihmetyttää vaan että itsensä sisälle pitäisi jotain rasvaa tunkea, kun olen aina ajatellut että sisäiset tulehdukset hoidetaan joillain puikoilla. No kertapa se on ensimmäinenkin, vaikka ajatuksena tosi vastenmielinen. Viikon verran sitten rasvaillaan vehkeitä, mutta jos se auttaa vauva-asiassa niin antaa palaa, vaikkahan tuplaisivat annokset, niin ihan sama. Mä haluan perheen.

Sitten ihan kyselyä näiltä lukijoilta, että mistä te ootte noita testejä hankkinut ja onko olleet minkähän moisia? Hinta-laatu -suhteistakin olisi tietysti kiva tietää. Ovis-testien maailma on mulle ihan uus. Eikä noita raskaustestejäkään ole tullut kulutettua kuin koko elämäni aikana neljä, joten uskoisin että tännekin eksyy joku, jota on useampaan puikkoon pissinyt, niin osaisi vähän kertoa (tämä päätelmä on peräisin lukemistani blogeista, joissa tuntuu vähintään kerran viikossa joku testailevan jotakin ;))

Tämä päivä on sinun

Jospa sitten ihan vähän vielä postausta arjesta, nyt kun pahimmat ketutukset perheongelmista on vuodatettu.

Aika auvoista elämää on vietelty tässä. Uskon että jotenkin tämä lapsettomuusasiakin lähtee etenemään (menkkoja odotellessa, niin pääsee sitten verikokeisiin). Tavallinen arki on aika maistuvaa, eikä suurempia ärrimurri-hetkiäkään ole syntynyt. Tietysti tulee hetkiä kun vaikkapa koira on pureskellut kenkää tai repinyt tapettia, jonka seurauksena tekisi mieli kirkua suoraa huutoa ja pomppia tasajalkaa. Kun sitten toteaa, että no omapa on vika, mitäs jätin kengät toisen kaluttavaksi tai en suihkinut etikkaa seinille, niin olo tasaantuu. Jos taas jonkun muun idiotismi v-tuttaa, niin antaa olla. Mitäpä se mun kiehumisestani viisastuisi yhtään tai paremmaksi muuttuisi? Mun elämä ja mä teen siitä itselleni hyvän.

On niitä surkeitakin ajatuksia ollut. Kuten eilen magnettikuvausta varten lomakkeen täyttely oli oikein riemuvoitto. Ei, minulla ei ole mitään sivukorvan proteesia (josta seuraa kysymys että mikä sitten on vaikka keskikorva?), eikä sydämmen tahdistinta, eikä mitään metallisia leikkausnipsuja ja EI, EN OLE RASKAANA! Näissä tunnelmissa on kiva tulla ängetyksi ahtaaseen putkeen, ilman minkäänlaisia nappeja korviin, jotta melu ei olisi ihan niin kova, saati että musiikkia olisi ollut (Googlettamalla tällaisia povailtiin kuvauksessa olevan).

Tämän jälkeen käytiin syömässä onneksi miehen kanssa (hänelle pizzaa ja mulle vuohenjuustobroileria, ah nannaa) ja sitten kaupoille ostelemaan arjen tarvikkeita ja hyödykkeitä. Koirakin sai ekat menkkapöksyt. Niin, tosiaan nyt pitää varoa ettei mikään koira pääse sitä tuikkasemaan, tiedä vaikka se olisikin heti sikisevää laatua, toisin kuin meikäläinen. Noh, menkkapöksyt löytyi super-halvalla ja on vieläpä ihan näppärätkin. Tosin kävipä siinä ihan hauskakin kommellus illalla niiden ansiosta. Nimittäin sain häpeileviä katseita sohvan kulmasta ja kun sitten menin silittelemään ja selvittämään mistähän häpeily johtuu, niin olihan siinä pokerissa pidättelemistä kun reppanalla oli pökäleet pöksyissä. Kehua kovasti piti ja sitten kikattamaan makuuhuoneeseen miehelle ”mein piski paskoi housuun”. Ah, miten ihanaa nähdä toisenkin nauravan niin aidosti. Ilo irtoaa selkeästi pienistä asioista.

Töissäkin on kaiken kaikkiaan mukavaa ja painon vaihtelut suuntaan ja toiseen ei juurikaan haittaa. Kyllä siitäkin ehtii sitten stressailemaan myöhemmin. Päivä kerrallaan nyt vain. Ehkäpä hyvällä seksillä ja kevään tulolla on jotain osuutta tähän asiaan ;)

Ei ehdotonta rakkautta kaikille!

Maailma on paha paikka. Todella paha. Tämä lapsettomuus on saanut mut pelkäämään perheenlisäystä todella paljon. Miettimään omia voimavaroja. Muistan lapsuudesta kun pappa kertoi aikuisten korville tarkoitettuna kuinka kamala työpäivä oli, sillä eräs äiti oli hypännyt kahden lapsen kanssa junan eteen ja niitä jälkiä oli sitten siivottu, jotta matka oli voinut jatkua. Niin tuohon aikaan oli, siivottiin ja jatkettiin matkaa. Paineet purettiin kotona tai työkavereille. Pahimmassa tapauksessa pulloon vuodatettiin kyyneleet ja oma paha olo näkyi remmin iskuina muksujen pakaroilla, tai tukkapöllyinä tyttöjen saparoissa. Se oli sitä aikaa ja silloin ns. normaalia. Muistan miten mummo kauhisteli, että miten äiti voi noin tehdä ja lapset vielä mukaan. Oma äitini ei ollut asiasta niinkään ihmeissään, sillä hänenkin voimiaan koiteltiin jatkuvasti. Totesi vain että ei hän ole ketään moralisoimaan. Mistäpä sitä koskaan tietää mitä ihmisen aivoissa tapahtuu? Milloin tulee se viimeinen niitti ja vaan naksahtaa. Kun ei vaan enää jaksa.

Miksi sitten edelleenkin tätä tapahtuu pelottavan paljon? Nykyään asiat ovat huomattavasti paremmin ja ihmisille on hyvin paljon tukea tarjolla, kunhan sitä vain osaa pyytää ja vaatia. Valitettavan usein sitä vain peitellää ja häpeillään, vaikka ihmisiä tässä kaikki ollaan. Toinen jaksaa jotkut asiat vain paremmin kuin toiset, mutta ne vahvat ihmiset ovat joissain asioissa varmasti heikompia kuin moni muu.

Heikoimmassa asemassa silti ovat lapset. He luottavat ja rakastavat vanhempiaan kyseenalaistamatta ja tietämättä paremmasta. He luulevat että näin vaan pitää olla tai jos itse olisi jotenkin parempi, niin ehkä asiat olisivat paremmin. Kuten joku viisas onkin sanonut ”äitiään rakastaa vaikka se olisi hyeena”. Aikuisena tai kypsempänä tämä rakkaus voi tietysti haaleta, mutta lapsella se vain on.

On upeaa että tällaisia työryhmiä ja vastaavia on, joilla tuetaan lapsia ja vanhempia. Puututaan epäkohtiin, mutta mitä sitten kun lapsi oppii manipuloimaan? Ja lapsihan oppii, jos ympäristö antaa siihen mahdollisuuden. Eräänkin ihmisen olen kuullut selittävän kuinka hänen vanhemmat hakkaavat häntä, vain saadakseen huomiota ja sääliä, kuitenkin samalla kerskuen että näin ei todellisuudessa ole. Tällöin hyvätkin vanhemmat voi joutua käymään läpi todellisen helvetin ja vieläpä oman lapsensa ansiosta.

Entäpä sitten nämä ilmoitukset vaikkapa lastensuojeluun? Hienoa, että ulkopuolisetkin voivat vaikuttaa ja jopa joissain paikoissa nimettömiin ilmoituksiin puututaan, mutta tiedänpä tapauksenkin, jossa mitä rakastavin ja huolehtivaisin äiti pääsi sossutätien käsittelyyn tällaisen nimettömän ilmiannon vuoksi. Hän on kuulemma huono äiti ja jättää lapsensa heitteille, sekä käyttää huumeita. Lapsi sijoitettiin pikaisesti ja äiti joutui toistuvasti käymään huumetesteissä ja sosiaalihuollossa. Tämän kuukauden sijoituksen aikana lapsi oli oppinut toiselta sijoitettavalta lapselta miten saa läpsiä toisia, kiroilla ja sylkeä päin. Kun syytös oli todettu perättömäksi ja äiti huoltajaksi kykeneväksi olikin aika työ kitkeä näitä tapoja lapselta pois. Taitavat vieläkin välillä tahkota tästä johtuneiden ongelmien parissa.

Mutta valitettavasti aina kun tulee jotain hyvää, niin siitä seuraa myös jotain huonoakin. Pääasiassa kuitenkin asiat ovat edennyt huimasti ja väittäisin, että nykyään on turvallisempaa kasvattaa lapsia ainakin näiltä osin, vaikka maailma vaan muuttuu hullummaksi ja vaarallisemmaksi. Sitä vaan tarvii itse oppia olemaan vielä tasapainoisempi ja turvallisempi, jotta balanssi säilyy ja jahka sen lapsen saa, niin äitiään ei tarvitse hyeenaksi verrata ja kotona ainakin olisi kaikilla turvallinen ja hyvä olla.

Ajatusten virtaa, joka lähti soljumaan luettuani tämän: http://yle.fi/ohjelmat/kortit/poliisi-tv/poliisi-tv_1891.html . Sinällään suoranaisesti ei liity perheväkivaltaan tämä kirjoitus, siitäkin tosin löytyisi paljonkin sanottavaa, mutta ehkä toisella kerralla. Nyt heräili tällaisia...

Exän jämät

Pohdin exiä. Niitä entisiä rakkaita, joita on suljettu sylii, hipsuteltu hiuksia ja vannottu rakkautta. Niitä joita on halattu ja haluttu yön pimeinä tunteina. Niitä joiden kanssa haaveili joskus tulevasta. Kun sitten nämä haaveet, toiveet ja jopa katteettomat lupauksetkin ovat jääneet historiaan, ainakin näiden ihmisten osalta, niin kuinka heihin tulisi suhtautua?

Itse olen kaveria oikeastaan kaikkien exieni kanssa. En nyt tarkoita joitain ohimenneitä heilasteluja, vaan aikuisten oikeasti suhteita. Niitä, joissa on ollut sitä varmuutta ja toivoa huomisesta. Niistä, joissa naiset pikkuhilja lakkaa vetämästä vatsaa sisään, meikkaamasta joka kerta kun tavataan ja niistä joissa mies käy vessassa ovi auki, tai häpeilemättä pieraisee kun toinen istuu viereisellä penkillä ahtaassa autossa kesähelteellä.

Kuinka sitten tuntuu että omat mustasukkaiset tunteet on oikeutettuja, kun puhutaankin miehen entisistä rakkauksista. Tietenkään en ole kohtuuton ja vaadi että ”sä et puhu sille ämmälle enää ikinä!!!”, mutta mielestäni on oikeutettua saada tietää yhteydenotoista ja pyytää pitää ne asialinjalla, kuten satunnaisissa kuulumisien vaihtamisissa ja lapsien asioista neuvotteluina.

Hankalaa tästä tekee se, etten ole ennen tällaisessa tilanteessa ollut. Exieni exät ovat aina olleet aiemmin täysin historiaa ja yhteisiä huollettavia ei ole ollut, joten tällaisia pakollisia yhteydenpitojakaan ei ole ollut. Myöskään minkäänlaista suurempaa ystävyyttä ei ole ollut jäljellä. Jopa muutamasta exäni exästä on tullut mulle huippukavereita, joista en kyllä suostuisi ikipäivänä luopumaan :)

Nyt tilanne on kuitenkin toinen kuin aiemmin. Nyksälläni on exä jos toinenkin. Kahden kanssa sitä jälkikasvuakin. Toisen kanssa tuoreempaa, toisen kanssa jo murkkuikää hissuksiin lähestyvää. Tuoreemman lapsen äidin kanssa välit ovat hyvinkin tulehtuneet, jopa niinkin että tapaamisoikeuksista saa tapella sossujen kanssa. Tiedä sitten tarkalleen mikä tämän kaiken katkeruuden aiheuttaa, molemmilla lienee oma mielipide asiasta ja sehän ei mulle sinällään kuulu, eikä mua sinällää liikuta suuntaan tai toiseen.

Se joka saa mielessäni ja sydämessäni kuohahtamaan on tämä exä vuosikymmenen takaa. Jonka kanssa on syntynyt jo ystävyyssuhde ja jonka kanssa on onnistuttu sikisemään kahdesti. On upeaa että vanhemmat voivat olla niinkin hyviä ystäviä että öitä vietettäisiin toisen luona sohvalla, jotta lapsia näkee enemmän ja vielä hienompaa että tämän exän kanssa olen itsekin jakanut jopa viikonlopun hotellihuoneessa ja hänen kanssaan on helppo olla.

Vaikka tämä ihminen onkin mitä hyvä sydämmisin ja ehkäpä jopa kiltein tuntemani ihminen, niin hänen rinnallaan tunnen itseni täysin epäonnistuneeksi. Mä olen se joka ei aina hymyile ja ole samaa mieltä. Mä räiskyn ja olen omapäinen. Mä olen se joka pullistuu läskistä, eikä vauvoista. Mieleen on myös syöpynyt toteamus että tuon exän kanssa luottamus on ollut aivan omaa tasoaan ja näin ollen seksi ehkä parasta (ja voinen kertoa, että tuon jälkeen eipä seksi toviin maistunut meikäläiselle).

Onko tämä exä silti ansainnut sen että rajoitan heidän ystävyyttään, oman epävarmuuteni vuoksi? Tiedän että hänelläkään ei ole mitenkään hurjan laajaa kaveripiiriä, joten jokainen ystävä on painonsa arvosta varmasti kultaa tälle. Onko se kuitenkaan mun tehtäväni edes miettiä asiaa? Mä olen tehnyt kantani selväksi. Sohvavierailut on ok, sillä kun välimatkat ovat näin suuret ja lapsiakin tarvitsee nähdä. Ehtona tosin ettei koskaan yksin vaan näillä reissuilla vaadin olla mukana. Siinä mielessä hölmöä, sillä ihan niinkuin ne aikuiset ihmiset eivät pystyisi päivällä vehtaamaan jos sitä haluaisivat, vaan tarvitsisivat siihen yövalon sammumisen. Itselläni on vain huomattavasti turvallisempi olo kun mun ei tarvitse päässäni pyörittää mitähän sitä tapahtuu. Vilkkaalla mielikuvituksella kun olen siunattu niin voin kertoa että parempi pitäytyä tällaisissa säännöissä. Mies on ottanut ne ymmärryksellä ja hienosti.

Miksi musta silti välillä tuntuu niin kohtuuttomalta?

Rakkautta ja piikkilankaa (pään ympärillä)

Edellisen kirjoituksen jälkeen on tilanne parantunut huomattavasti. Uskonpa kiitoksen menevän tän blogin piikkiin, sillä tuo mies oli käynyt täällä vähän lueskelemassa, jonka seurauksena syntyi jonkinlainen keskusteluyhteys. Sovittiin että tutkitaan missä vika vauvattomuuteen ja jos kyseessä on jotain helppohoitoista, niin sitten hoidellaan. Mitään isoja hoitoja ei lähdetä käymään läpi. Ei ainakaan ennen kuin saadaan muutto- ja koti-asiat tasaantumaan.

Pitkästä aikaa tuntuu hyvältä. Sellaiselta että on helppo hengittää. Torstaina vein miehen syömään. Tilasin etukäteen safkat, kun tein pöytävarauksen, joten kaikki tuli oikeastaan yllätyksenä. Niimpä sitä mutusteltiin ilmakuivattua kinkkua, meloonia, vuohenjuustoa, erilaisia salaatteja jne. ja pääruokana sitten valkosipulikermaperunoita, härkää ja kasviksia. Jälkkäriksi jädeannos miehelle ja itselle pannacottaa. Ruokailun lomassa ajattelin hyvittää viime aikojen kiukutteluja ja muutenkin osoittaa että miten tärkeä se ihminen mulle on, eli ojensinpas pienen paketin, joka sisälsi Nomination-korun miehelle (joka on mun mielestä kadehdittavan kiva, taidan haluta naisten version itselle). Ruokailun jälkeen hohtokeilailtiin ja lopuksi kotiin harrastamaan hiukan läheisyyttä.

Perjantai kului Pk-seudulla ystävän kanssa iltaa istuen ja aivan mahtavaa oli tuolloinkin. Edellisen työpaikan keittiössä tutkittiin uudistuksia ja kaipailtiin hyviä asioita menneestä, sekä kirottiin huonoja. Ainoa iltaa varjostanut asia oli jäätävä päänsärky joka on vaivannut viime aikoina. Tuolloin se tosin yltyi niin pahaksi että takaraivolta poskiin asti särki ja teki mieli vain oksentaa. Ensi viikolla on onneksi magneettikuvaus, niin toivottavasti selviää näiden kipujen syy. Toivotaan että vuodot siellä aivoissa ainakin olisi loppunut, ettei ainakaan siitä johtuisi. Siihen saakka pitäydyn kyllä alkoholista, sillä tuntuu että se pahentaa noita kipuja.

Eilen ja tänään kipuja ei onneksi pahemmin ole ollut, joten on jaksanutkin paremmin. Lisäksi tuo ihana keväinen keli on houkutellut pihalle. Aivan mahtavaa pitkästä aikaa ulkoilla pidempään kuin 15minuuttia, kun ei tarvitse olla toppautunut ja silti tarkenee. Tänään sain jopa rakkaan mukaan, jonka jälkeen istuttiin ihan rauhassa syömään ruokapöydän ääreen. Harvinaista herkkua. Nimittäin rauhassa syöminen, ei makaroonilaatikko niinkään :)

Mutta tämä on nyt tällainen.. Huonosti kirjoitettu... Mutta en ehdi ja jaksa miettiä nyt akrobaattisia vertauksia tms. jotta saisi tekstistä värikkäämpää ja mielenkiintoisempaa. Nyt haluan painella pakastimelle hakemaan hiukan herkkuja, sitten nauttia vielä hetken läheisyyttä ja lämpöä, ennen kuin pitää suunnistaa tienaamaan tuplapalkkaa.